Hetki ennen unentuloa


At my weakest I´m pretending to be strong
Sometimes the demons are too hard to control *





Ollessani teini-ikäinen, tulin tietoiseksi itsestäni toisella lailla. Vallitsevasta ympäristöstä. Mielenmullistuksessa korostuivat pohjaton epätoivo, itseinho, vanhempien syyllistäminen. Ruoskin itseäni säälimättä, etkö tuotakaan tajunnut, vitun idiootti taliaivo.

Ruma ruma rillipää. Tai vitun pelle, niinkuin samalta luokaltani eräs poika kauniisti asian ilmaisi. Niin, kyllä minä muistan. Kuvaamataidon tunnilla maalasimme puiselle levylle taulun, enkä osannut/ uskaltanut itse levystä sahata palaa. Olisin osannut, jos vain olisin uskaltanut. Olen huomannut jälkikäteen, että mielummin saha kuin virkkuukoukku. Osaan hiton paljon kaikkia asioita, joista en vielä tuolloin tiennytkään. Minulla ihan jäätävät järkiaivot, ja osaan istua kiitettävästi rahakirstun päällä. 




Teininä hiukset lyhenivät ja vaihtoivat väriä. Suosikki oli musta. Musta tukka, mustat housut, musta paita ja musta pilottitakki. Silloin kaikilla oli pilottitakki. Me menimme kaupunkiin sitä ostamaan Seppälän vaateliikkeestä. Äitini oli humalassa, tuli kauppaan mukaan. Häntä alkoi pyörryttää kaupassa, ja hän kaatui suoraan taaksepäin lattialle. Mikään mitta maailmassa ei osannut käsitellä sitä häpeän määrää mitä siellä kaupassa koin. Ihmisiä alkoi kerääntyä hänen ympärilleen huolestuneita. Pah! Jääkööt makaamaan tuohon, kun ei kerran tännekään selvänä päässyt. En halunnut tuntea koko ihmistä. 

Kotona pahan olon sai itkeä pois ilman, että kukaan näki tai tiesi. Mutta koulussa... Koulussa painettiin järsityt kynnentyngät kämmeniin ja pakotettiin tunne pois. Niinkuin Elsa hokee itselleen: Älä tunne, älä tunne, ÄLÄ TUNNE! Enkä sitten tuntenut. Paitsi kotona, kun heitin kissan seinään; Se oli pöydälläni ja tiputtanut tavaroitani alas. Tunsin sentään katumusta teostani, mutta ei se kissa sen jälkeen paljoa minun huoneessani viihtynyt. 

And the last one I'd ever wanna hurt
Stood right in my way *




Kävi niin hullusti, että yläaste päättyi, ja piti mennä lukioon. Mihinkäs muuallekaan, ei pikku kylällä ollut muita jatkokoulutusmahdollisuuksia. Lukiossa olikin tapana "kastaa" uudet oppilaat. Se oli eräänlainen nöyryytysriitti, jossa lukion ykköset puettiin jätesäkkeihin, pää kasteltiin jollain millä lie kuralla tai kananmunamömmöllä. 

Minä en tietenkään siinä hullutuksessa ollut mukana. Päivän päätteeksi kaksi kaveriani olivat tulossa kananmunien kanssa kylään kostamaan lintsaamistani. Tekeydyin sairaaksi, eikä se tietenkään ollut uskottavaa. He halveksivat poissaoloani, ja yrittivät sotkea pääni kananmunalla. Vanhempani olivat kotona ja selvinpäin, mutta eivät tapansa mukaan puuttuneet, vaikka heidän lastaan kiusattiin omassa kodissaan.

Ymmärsin kyllä pointin, olin luuseri kun en tullut julkisesti nolattavaksi, ja heidän piti se tehdä. Mutta kun pääni ei vain sitä kestänyt. Kun koko elämä oli ollut nolaamista, seinien vierustoja pitkin hiippailua ja näkymättömäksi itsensä tekemistä, millä rahkeilla olisin tullut tuollaiseen? En ollut ylpeä itsestäni kun lintsasin, ja kaverini saivat oloni tuntemaan vieläkin pahemmalta, kuten varmaan oli tarkoituskin. Kaverisuhteet olivat pinnallisia, ei ollut yhtäkään, jolle olisi uskaltanut kertoa. 

Jos vielä tuollaisia juttuja tehdään, lupaan, että omat lapseni saavat vapaasti lintsata jos eivät halua mukaan mennä. En tosiaan ymmärrä, miksi ketään pitäisi ehdoin tahdoin nöyryyttää noin. Tilalle voisi keksiä jotain mukavaa toimintaa, josta jäisi hyvä mieli meillekin, jotka olemme sisäisesti riekaleina. 

Sama pätee polttareihin. Tosin nykyään taitaa olla enemmän mukavaan yhdessäoloon ja hemmotteluun keskittyneitä polttareita. Minäkin pääsin aikoinani ensimmäistä kertaa kylpylään, ja oli tosi ihanaa! Vaikeinta oli olla kaivamatta omaa lompakkoa esiin, ylpeys kävi taas nakertamaan jalkaa.




Paljon olen olojani purkanut piirustuksiin, maalauksiin, musiikkiin, runoihin, itkuihin ja nyt kirjoittamiseen. Kaikkein eniten on yllättänyt, että niin moni on kehunut kirjoitustaitojani. En ole koskaan pitänyt niitä erityisen hyvinä, eiväthän aineeni koulussakaan olleet mitään keskivertoa parempia. Olisiko aiheessa ollut syy?

Monesti mietin teininä, että jos näkisin omat hautajaiseni, moniko surisi? Olisiko ihastukseni kohde edes vähän pahoillaan? Näitä miettiessäni en ole koskaan edes harkinnut tekeväni itselleni mitään, en koskaan. Minulla oli vahva halu elää, ja jokin suurempi intuitio tarpeellisuudestani tulevaisuudessa. Katselin suorastaan huvittuneena vierestä, miten silloinen kaverini piteli leipäveistä terän tylsä puoli ranteella ja sahasi menemään.

Ehkä olinkin vain pelkuri joka ei uskaltanut. Edelleen olen sitä mieltä, että itsemurha ei olisi ollut ratkaisu mihinkään. En usko niin pohjatonta epätoivoa olleenkaan, että sellainen olisi kannattanut. Pikemminkin kyse on avun hakemisesta oikealta taholta, eli siitä, että saa puhuttua jollekin joka kuuntelee. Tässä en tarkoita heitä, jotka ovat sellaisen tehneet esimerkiksi sairauden uuvuttamina, vaan puhtaasti omaa itseäni alkoholistin lapsena.

Minun synkin hetkeni ei ollut kolmelta aamuyöllä, vaan illalla ennen nukkumaanmenoa, kun minut valtasi mörkö nimeltä levottomuus.

- Meikku


* Hanoi Rocks - In my darkest moment

Kommentit

Suositut tekstit