Alkoholistin lapsi on aikuisena uhmaikäinen


Uhmäikä jäi puutteelliseksi lapsena. Ei uskaltanut uhmata, ainakaan alkoholisti-isälle. Hän ei koskaan halannut, komensi vain. 

Aikuisena alkoholistin lapsi oirehtii eri tavoin. Toiset hakevat jännitystä elämäänsä ja draamaa epävakaista, myrskyisistä suhteista, tai täyttävät läheisyydenkaipuutaan useilla seksikumppaneilla. Monista tulee läheisriippuvaisia, liian kilttejä henkilöitä sanomaan EI. Sitten on heitä, joilla on uhmaikä kolmikymppisenä.





Äiti on vähän uhmaiässä

Aikuinen ehdottaa lapselle: Mennäänkö puistoon?  - EI! Mennäänkö keinumaan?  - EI! Laitatko sukat jalkaan? - EN! Nyt nukkumaan. - EI!

Aviopuoliso ehdottaa extempore alkoholistin lapselle: Mennäänkö pitsalle? - Ei. Lähdetään ulkomaille. - Ei. Voisit ottaa suihin. - Ei! 

Vaikka miten harmiton tuo odottamaton ehdotus onkaan, se saa välittömästi vastauksen ei. Puoliso miettii, mikä ihme tuota vaivaa kun se käyttäytyy uhmaikäisen tavoin. Puoliso voi pyytää esimerkiksi ohjaamaan autoa sen aikaa, kun vaihtaa aurinkolasit päähän. Vastaus on automaattisesti EI, vaikka osaisi kyllä. Oikeastaan kysymys ei ole lainkaan uhmaamisesta, vaan sosiaalisten tilanteiden pelosta.




Sosiaaliset tilanteet ahdistavat

"Sitä vaan pelottaa uudet asiat, se on luonteenpiirre. Minulla on samaa". Ei, vaan kysymys on ahdistuneisuushäiriöstä. Alkoholistilla voi olla myös sosiaalisten tilanteiden pelko, silloin hän voi saapua niille tärkeille synttäreille kännissä. Silloin ei jännitä.

Sitä miettii, osaako käyttäytyä, mitä jos nolaa itsensä. Käyttäytyy oudosti. Koulussa esityksen pitäminen jännittää niin kovaa, että hikoilee, ja koko esityksen ajan helottaa punaisena kuin rapu. Huomion keskipisteenä oleminen on kauheaa stressiä aiheuttava tilanne, ja saa kädet tärisemään jännityksestä ja hien puskemaan kainaloista. 

Se esiintyy juurikin uusien tilanteiden pelkona. Pelottaa lähteä bussilla, jos ei osaakaan jäädä oikeassa paikassa pois. Tämä ahdistuneisuushäiriö luokitellaan yleensä kahteen ryhmään: Yleistynyt ja rajoittunut. Yleistynyt tarkoittaa sitä, että pelkää melkein kaikkea sosiaalista kontaktia ja pyrkii välttelemään niitä. Rajoittunut on lievempi, ja kohdistuu vain tiettyihin tilanteisiin. Sosiaalisten tilanteiden pelko on eri asia kuin paniikkihäiriö, joka on ihan oma sairautensa - joskin vaikea joskus erottaa ensimmäisestä. 

Sisin paljastuu

Siis että mokaa. Mokaa ja muut huomaa sen. Menee vaikka kahvilaan, jossa teinit vilkaisevat sinua ohimennen ja alkavat nauraa. Nauravatko he minulle? 

Autolla ajaminen on ihan ylivoimaisen vaikeaa. Tai muuten sujuu hienosti, mutta se muu liikenne! Ne tööttäilee tai heristää nyrkkiä tai ajaa perään ja lykkää vauhtia omalla autollaan. 

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Toiset eivät voi vaatia tekemään jotain - eihän ole pakko, jos ei halua? Tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ei voi mennä syömään hienoon ravintolaan, kun ei kuitenkaan osaa käyttäytyä nolaamatta itseään. Varmaan sitä sekoaa aterimissa, mistä pitikään aloittaa, uloimmista vai sisemmistä? Mitä jos en erota suklaata sinapista? Mitä jos en tiedäkään kuuluuko sitä sikarilta näyttävää suklaakeksiä syödä? 

Sitten kun moka tapahtuu, sitä miettii vielä kuukausien päästä. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan. Ja virheistä opin, en taatusti tee samaa mokaa uudelleen.

Tulevaisuus vaakalaudalla fobian vuoksi

Sosiaalisten tilanteiden pelko vaikuttaa kauaskantoisiinkin suunnitelmiin, ei vain siihen, uskaltaako käydä kaupassa päivällä vai juuri ennen sulkemisaikaa. Se vaikuttaa tulevaisuuteen, uraan. 

Yläasteen lopulla alettiin miettiä, mihin sitä suunnistaisi peruskoulun jälkeen. Minä menin lukioon. Siinä sai kolme vuotta lisäaikaa ei millekään. Sen jälkeen pikkukylältä loppui koulutusmahdollisuudet. 

Opinto-ohjaaja kannusti ja ehdotti - Kankaanpäässä on taidekoulu, sehän olisi hyvä vaihtoehto vai mitä? Kiinnosti kyllä ihan hitosti, mutta että Kankaanpäässä... Millä minä sinne menen, miten olen ja asun, yksinkö kokonaan? En mennyt, koska pelkäsin. En minä siellä pärjää. 

Lähikaupungissa olisi ollut koulutusmahdollisuuksia, mutta sielläkin odotti suuri kasvoton, kylmä kaupunki vailla tukiverkkoja. Kotona ei osattu kannustaa, tuskin odottivat elämältäni liikoja. Arvostuksen puute tuntui pahalta. Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia. 

Suoritin ylioppilastutkinnon, vaikka hieman myöhemmin kuin valtaosa. Keväällä isäni sai vankilasta vapaata tyttärensä yo-juhlia varten. Minäkin kunnostelin pihamaata nätiksi, jos saisi juhlat järjestettyä. Ei tullut juhlia vielä silloin, en päässyt läpi. Isäni siihen tuumasi, että olishan se nyt ollutkin jos meirän likasta olis tullu ylioppilas! Joi itsensä tukevaan humalaan ja lopulta poliisit hakivat hänet takaisin linnanjuhliin. 

Joulun alla juhlat tulivat! Kyllä olikin mahtavaa. Mitäs nyt sitten? Työttömyyttä, niin tietysti, sain ilmoittautua työttömäksi. Vaadittiin kyllä, että piti hakea joka yhteishaussa kouluun, että raha juoksi. No ei se mitään, en kumminkaan pääsisi ja hyvä niin, vieraat koulut pelottivat.


Jokeri astui esiin

Elämänpakkaani hyppäsi yksi ylimääräinen, odottamaton kortti. Se määritteli elämäni suunnan. Nyt minulla oli kaupungissa joku syy, miksi muuttaa sinne. Ja niin minä tein, muutin ja opiskelin itselleni ensimmäisen ammatin. Eikä enää pelottanut niin paljoa.

Tänä päivänä olen se lievästi uhmaikäinen kahden lapsen äiti, joka työskentelee yrittäjänä lastenhoitoalalla ja kirjoittaa blogia ja kirjaa. Tätä tekstiä kirjoittaessani diagnosoin itselläni sosiaalisten tilanteiden pelon. Googlasin "uusien tilanteiden pelko", ja siinä se oli, suoraan silmieni edessä. 

Siis hetkinen! Enkö minä selvinnytkään lasisesta lapsuudesta? 

Luulin saaneeni pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa. Puhdistan itseäni blogin avulla, herään joka tekstissä enemmän ymmärtämään, ja tänään olen oivaltanut paljon. 

Tänään puin sanoiksi myös sen, mitä olen vuosia epäillyt: Myös alkoholisti-isäni kärsi sosiaalisten tilanteiden pelosta! Siksi hän tuli hääjuhlaamme jo valmiiksi kännissä. Siksi hän ei tullut koskaan lastemme synttäreille tai nimiäisjuhliin. Siksi hän karttoi tilanteita, joissa epäili olevansa riittämätön omana itsenään. Voi kun on jo liian myöhäistä...

Olen aiheesta kirjoittanut aiemminkin postauksen, jossa kirjoitin olevani vain sosiaalisesti kömpelö. Kirjoitin myös pojastani, miten hän pelkää uusia tilanteita. Pitkä sairaalajakso Helsingissä on suurella todennäköisyydellä laukaussut hänessäkin sosiaalisten tilanteiden pelon, lievänä onneksi. Voit lukea kirjoituksen TÄÄLTÄ

Poikamme koskettavan tarinan voit lukea TÄÄLTÄ.

- Meikku


Tykkäätkö jo blogini Facebook-sivusta?









Kommentit

  1. Sosiaalisten tilanteiden pelko on pelottavaa. Minulla on se tiettyihin tilanteisiin liittyen. Voin olla lavalla esillä monelle sadalle hengelle. En uskalla soittaa puheluita tai jutella tuntemattomille kassatädeille. En ole vielä edes kahtakymmentä, joten haen kelalta tukea trauma terapiaan jossa minun tulisi oppia selviämään ahdistus tilanteista (omalla vastuullani tämä vain paheneisi ja kohta en uskaltaisi poistua kotoa). Lisäksi minulla on muita mt-ongelmia joiden takia olen altistunut mm. Ääniyliherkkyyteen. Toisinaan ihmisten elämässä pitämät äänet tiggeröivät ahdistustani vielä entuudestaan joka vain lisää sosiaalisten tilanteiden välttelyä.

    Jossain vaiheessa kuljin koko ajan pari paria korvatulppia mukana. Nykyisin yritän saada kuulokkeet riittämään tähän ongelmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Ei se kyllä elämää helpota tämmöinen vaiva. Itsellänikin se on lievittynyt itsellään vuosien saatossa, mutta edelleen on tiettyjä tilanteita, jotka ovat oman mukavuusalueeni ulkopuolella.

      Hienoa että haet apua, toivottavasti sitä myös saat ja siitä on hyötyä!

      Poista
  2. Kirjoitinkin jo aiemmin noista unista. Olen nyt lukenut blogia eteenpäin. Tästä kirjoituksesta tuli mieleen se, että vaikka itse olen aika ekstrovertti ja myös itseään esille tuova persoona niin mieheni kanssa saamme monesti väittelyn aikaiseksi siitä kun en osaa sopeutua kovin hyvin sellaisiin extempore tilanteisiin. Haluan, että tapahtumat on tiedossa etukäteen, voin suunnitella. Yllättävät asiat rikkoo sitä kaavaa jonka olen päähäni rakentanut. Luulen, että tässä on osaltaan syynä se, että olen tarpeeksi saanut kokemusta alkoholistin/suurkuluttajan mielen ailahteluista. Kun ei voi olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu. Siinä on muuten samalla oppinut aika perkuleen hyväksi ihmisten lukijaksi! Pitää aina tarkkailla muita, mitä tuo tekee, mitä se mahtaa miettiä, nyt se sanoo noin, tekeekö se kohta näin. Onhan tuo myös hyvä taito, kun lapsena on oppinut lukemaan sen oman isän käyttäytymistä. Lähtemään pois ennen kuin räjähtää. Siitä kun on isän ja äitipuolen välisiä tappeluita seurannut sivusta saanut myös kammon kaikkea uhkaavaa riitaisaa käyttäytymistä kohtaan. Riitelen kyllä oman mieheni kanssa, hän on turvallinen kumppani, mutta jos esimerkiksi jossain meinaa tulla tappelu haluan äkkiä kauas. Hieman karkasi alkuperäinen ajatus, mutta tässä lukiessa sitä tulee kaikkia mieleen.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentistasi. Turvattomuus on hyvin rassaava aihe turvallisessakin parisuhteessa, juuri tuon vuoksi kun ei voi vapaasti vain heittäytyä. Itselläni sitä samaa. Tarvitsen aikaa puntaroida asioida ja suunnitella, valmistautua.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit