Alkoholismi perheessä - Vihreän talon varjo

Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu elokuulla 2017 kahdessa osassa, mutta yhdistin ne yhdeksi ja muutin hieman otsikkoa. Tämä ja alkuperäinen postaus kantavat tulevan lasista lapsuutta käsittelevän kirjani nimeä.

Alkoholistin vapaus

Omakotitalo on alkoholistin ja muiden juoppojen tyyssija. Siellä saa rauhassa ilman seinänaapureita tapahtua kaikenlaisia kamalia asioita ilman, että kukaan huomaa mitään. Muut voivat vain arvuutella, millaisia tapahtumia seinät pitävät sisällään. 

Se oli lapsuuteni ensimmäinen omakotitalo mihin muutettiin. Takana oli muutama kuukausi elämää mummolassa, jossa minä nukuin vintillä tätini kanssa ja vanhempani ulkorakennuksessa, jota sanottiin puoriksi. Olin minäkin siellä puorissa joskus yötä, mutta en juuri viihtynyt siellä. 

Sitten muutimme vihreään omakotitaloon. Olin aika innoissani, talo vaikutti isolta ja jännittävältä. Siinä oli kuulemma kaksi vanhaa sisarusta asuneet ennen meitä. Muuttopäivänä vihreä pöytä laitettiin heti ruokailutilaan, josta tuli samalla minun valtakuntani. Siinä huoneessa oli ruskea kuvioitu muovimatto. Sänkyni, sellainen keltainen 70-luvun puusänky laitettiin samaan huoneeseen vanhempien sängyn kanssa. Talossa oli kellari, ja jännittävä yläkerta saunaosastoineen! Mutta kukaan ei arvannut, millaisen varjon tuo talo päälleen sai.



Vankilakierre ja perheväkivalta

Siinä talossa asuessamme isäni meni ensimmäisen kerran vankilaan. Kun hän sieltä palasi, alkoi silmitön humalapäissä tehty väkivalta, josta kerroin jo aiemmin kirjoituksessani VÄKIVALTA. Alkoholisti-isäni ei ollut näkemässä ja vahtimassa, mitä äitini teki sillä aikaa kun hän oli poissa, joten mustasukkaisuus sai isot siivet ja lähti siten lentämään korkealla.


Äitini ryyppäsi kyllä ihan huolella isäni poissa ollessakin, ja kerran meillä oli eräs pariskunta hänen kanssaan ryyppäämässä. Heräsin yöllä siihen, että meillä vieraana ollut mies oli äitini sängyn vieressä, ja äitini nukkui syvää humalaisen unta. Miehen puoliso nukkui viereisessä huoneessa. Mies oli laskenut äitini housut alas. Nousin istumaan sängyssä vihaisena ja hämmentyneenä. Mies yritti saada minua nukkumaan takaisin, mutta kysyin mitä sä teet?







Äitini lähti useasti karkuun väkivaltaisista tilanteista, heti kun isäni lähti johonkin, tai sammui. Hän lähti usein isovanhempieni luokse, tai jonkun kaverin luokse, joskus veljensä luokse. Isäni passitti minut usein iltamyöhään häntä etsimään. Usein tiesin jo valmiiksi missä hän on, mutta palasin aina takaisin sanomalla, etten löytänyt.

Kerran isäni oli jo selvinnytkin, äitini vain jatkoi pakoreissuaan. Ei suostunut tulemaan takaisin. Silloin isäni heitti talomme hopean väriseeen pönttöuuniin tädiltäni luettavaksi saadut Jääkansan tarina- kirjat. Yritin häntä estää, mutta ei siinä tilanteessa pieni tyttö paljoa voinut, kuin katsoa vierestä. Minäkin luin niitä kirjoja. Sen jälkeen niitä ei enää tullut.

Alkoholistin puolison hätähuuto

Vihreän talon varjossa voivat kaikki huonosti. Äitini kerran meidän kahdestaan kotona ollessamme piteli saksia ranteellaan, uhaten vetää ranteensa auki. Ensimmäisellä kerralla kielsin, älä tee sitä! Sama toistui joitain aikoja myöhemmin, silloin en jaksanut enää välittää. Hän joi, koska silloin ei pelännyt eikä ollut levoton. Toisin sanoen: Esti tervettä järkeä pelaamasta, että olisi voinut lähteä pois. Minun kanssani.


Sitten tuli lisää hätähuutoja. Sakset hän oli hylännyt, koska ei niillä oikeasti uskaltanut mitään tehdä. Pillerit. Hän otti kourallisen kipulääkkeitä ja meni nukkumaan. Mutisi jotain hyvästiksi. Pelko kouraisi vatsanpohjasta, mitä jos äiti ei enää herää? En osannut toimia tai tehdä mitään. Ei meillä ollut puhelintakaan, millä soittaa apua. Luotin siihen, että äitini vielä herää, niinkuin lopulta heräsikin. Nukkui vain pitkään - todella pitkään! Eikä herännyt kun yritin ravistella häntä.


Koska isäni joi kaiken, vei rahan kaiken, kanitti vhs-videot ja kameratkin, äitini keksi jemmata rahaa ja seuraavan päivän kaljat vaatekomeroon. Sitten rahat unohdettiin, ja joskus löytyi sata markkaakin komeron oven karmin päältä. Kaikki taskut piti aina tarkistaa, jos siellä olisi ollut vaikka rahaa. Sanomattakin lienee selvää, että minulla ei ollut viikkorahoja saatikka kuukausirahoja. Minulle avattiin hyvään tarkoitukseen tili kun synnyin, ja sinne jotain markkoja kilahtelikin. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun rahat tililtä katosivat virtahevon suuhun.

Kiljun ja pontikan valmistusta

Isäni oli kova mies tekemään kiljua. Se pulputti käymisastiassaan, josta sitä viikkojen päästä kaadettiin tupperwaren muoviseen kulhoon. Erään kerran alkoholisti-isäni keksi tehdä pontikan keittovehkeet. Ne laitettiin yläkertaan saunatiloihin.

Muistan ikävästi, miten vesi lirisi saunassa yötä päivää ja juovuksissa olevat äijät kompuroivat portaat yläkertaan lientä hakemaan. Ja se haju! Voi taivas miltä mäski haisi... Voin haistaa sen sieraimissani vieläkin, ja oksentaa. Kiljusta sitä teki. Ensin ei meinannut onnistua, oli keittovehkeet niin alkeelliset, tuli vain hirveää kuraa. Mutta sitten jo paremmin.

Hulluksihan se äijä siitä tuli, aivan hirveää menoa. Tolkutonta örinää, josta ei mitään selvää saanut. Aivan turha puhutellakkaan, aika ja paikka hukassa, hyvä jos edes tunnisti. Tein parhaani pysyäkseni näkymättömänä ja poissa tieltä.

Saattoi mennä viikko pari, etteivät vanhempani edes nähneet minua. Tai näkivät, mutta eivät oikeasti nähneet. Olin omissa oloissani, menin minne lystäsin, tein mitä halusin. Ruokin itseni, valitsin vaatteet itse. Välillä kävin pesulla itse. Yleensä meillä peseydyttiin kerran viikossa, vesi oli kallista.




Huonokuntoinen rintamamiestalo

Tuo varjoihin kätkeytynyt vihreä rintamamiestalo oli huonokuntoinen. Repaleinen huopakatto vuosi vedet sisälle, alakertaan saakka. Tuuli lennätti huovan paloja katolta alas. Kellarin pikkuikkuna oli säpäleinä ja kosteus pääsi sisään. Talon seinätikkaat olivat vääntyneet ja ruosteiset.


Pihassa kasvavassa vaahterassa oli paljon leppäkerttuja, niitä katselin mielelläni. Pihakuusen alta löysin myyränpesän, kymmenen karvatonta myyränpoikasta. Toisen kuusen alla oli paljon siilejä, ihan pikkuisten piikit eivät pistäneet. Kyykäärmeitäkin pihassa luikerteli. Villinä kasvavan heinän seassa tontin laidalla kökötti kitukasvuinen kataja sekä karviaismarjapensas. Siinä ei juurikaan kasvanut marjaa, ne piti varastaa aina tien toiselta puolelta toisten puskista.


Kymmeniä koiranpentuja

Meillä oli usein koiranpentuja. Nalle-koira sai niitä joskus kymmenenkin, mutta valitettavasti niistä useita saattoi syntyä kuolleena, tai mahdollisesti kuolivat toisten alle/nälkään tms. Nalle synnytti aina koppiinsa ulkona, eikä sinne silloin ollut asiaa mennä. 

Kerran Nalle sattui synnyttämään pennut hieman ennen kun isäni täytyi mennä jälleen vankilaan.* Äidilleni niistä tuli hirveä stressi ja riesa, taas monta pentua. Ihania pulleroisia vinkuvia otuksia, joiden kakka haisi hassulta. Minä tykkäsin niistä otuksista ylitse muiden. Mutta niistä oli päästävä, emme voineet pitää pentuja. Tapa, millä äitini niistä hankkiutui eroon, on järkyttänyt minua enemmän kuin mikään muu. Kun mikään itku, rukoilu, järkipuhe, huuto tai raivoaminen ei auta. Kun olet voimaton, ja voit vain poistua paikalta. Tästä järkyttävästi asiasta voit lukea TÄÄLTÄ.




Meidän vihreän talomme (tai kunnan oikeastaan) ulkorakennuksessa sijaitsi kunnan varasto. Siellä oli kaikkea ikkunalaseista ties mihin. He toivat urheilukentän laidalla olleita kioskejakin meidän pihaamme säilytykseen. Niistä sain aina hyvän leikkimökin. Ne muistuttivat kesistä, kun kentällä pelattiin pesäpalloa, ja vähän väliä vihreitä ja punaisia pesäpalloja eksyi meidänkin puolellemme. Joskus palauttelin niitä takaisin kentälle, mutta useimmiten pidin pallot itse. 

Talon puutarha oli rehevä ja viihtyisä, siellä olen viettänyt aikaani ja leikkinyt paljon. Kun sisätiloissa örvellettiin, minä hiiviskelin puutarhassa. Kerran löysin linnunpoikasen, reppanan, ihan yksinäisen. Kuvittelin, että se on tippunut pesästä ennen aikojaan, ja päätin, että huolehdin siitä. Tein sille pahvilaatikkoon pesän heinästä ja sammaleesta. Laitoin vettä pieneen purkkiin, ja kaivelin kastematoja sille ruoaksi. Ei se syönyt, miksi se ei syönyt?

Linnunpoikanen kökötti paikoillaan ja käänteli hieman päätään. Mutta se ei syönyt! Menin sisälle, jätin tyhmän linnun pahvilaatikkoon. Aamulla se oli kuollut. Olin surullinen ja pettynyt. Yritin auttaa, mutta tyhmä lintu ei syönyt. Hautasin sen pieneen peltomaahamme, jossa kasvoi porkkanaa, retiisiä, perunaa ja sipulia.

Vaarallinen ja törkyinen juoppokoti

Meillä oli sisällä yleensä aina hirveä hävityksen kauhistus, kun porukat ryyppäsivät. Äitini ehkä olisi voinut tehdä sen siistimminkin, mutta alkoholisti-isäni tapasi suuttuessaan viskoa pöydät nurin, kaataa tuolit, joskus jopa ison kirjahyllyn. Kaljapullot ja lasit lentelivät, lasinsiruja oli joka paikassa.

Opin nopeasti varomaan ja väistämään sirpaleita. Joskus niitä tuli siitä huolimatta ikävästi jalkaan pistämään. Sain kaiveltua ne itse pois kynsileikkurien avulla. Toisinaan laitoin kengät jalkaan, kun menin olohuoneeseen.

Kerran illalla äitini astui isovarpaansa lasinsirpaleeseen, ja sai hirveän haavan siihen. Haava vuosi ja vuosi aivan virtaamalla verta. Minä hätäännyin, äitini yritti puristaa varvasta kippuraan ja nosti jalkaansa ylös. En kunnolla muista, miten ilta siitä eteni, mutta jälkeen päin ajatellen äitini hengenlähtö oli hyvin lähellä.

Aamulla herättyäni ja mentyäni keittiöön, joka puolella oli hyytynyttä verta. Se peitti kokonaan keittokomeron lattian. Se oli liukasta. Kävelin paljain jaloin äitini maksoittuneen veren päällä. Se irtoili paloina jalkojeni alla. Hän oli kai yöllä käynyt syömässä.




Alkoholistin lasta muistettiin joskus


Minun syntymäpäiviäni juhlittiin kerran. Mahdoinko täyttää kymmenen vuotta. Molemmat vanhempani leipoivat edellisenä päivänä täytekakkua ja hermoilivat sen kanssa. Kakusta tulikin  aivan liian kostea, se suorastaan ui lautasella. Olin harmissani, mutta en sanonut mitään - olinhan kerrankin saanut ihan oikean täytekakun! Juhlat pidettiin yläkerrassa. Kerrankin niillä, jotka eivät yleensä meillä käyneet, oli mahdollista tulla meille kurkkimaan ja toteamaan, että meillä haisi tupakalle. Nykyään omien lasteni synttäreitä juhlitaan joka vuosi suuresti.

Oli tuossa talossa varsin omituisiakin hetkiä. Kerran koulusta tullessani vanhempani soittelivat pienellä syliin mahtuvalla kosketinsoittimella olohuoneessa. He olivat käyneet kaupungissa ja ostaneet sellaisen. Se maksoi kolmesataa markkaa. Arvelen, että silloin oli tilipäivä. He olivat myös kännissä. Sillä sitten sain soittaa ja ilostuttaa vanhempiani kyllästymiseen saakka. En minä nuotteja osannut, korvakuulolla ulkomuistista soittelin.

Toinen omituinen tapahtuma oli kerran aamukuudelta. Isäni tuli herättämään, että nyt likka lähdetään ostamaan cd-soitinta. Siinä sitten aamutuimaan lähdimme automaatille nostamaan rahaa, ja taksilla ajettiin Anttilaan. Se olikin harvinaista herkkua päästä kaupunkiin, ei haitannut vaikka vanhemmat olivatkin kännissä. Soittimen sain valita itse, ja halusin Sony-merkkisen mankan, josta tulikin myöhemmin äitini suussa "pullia rario". Isäni tinkasi kassalta mukaan vielä Härdelli vol.1 -cd:n, ja ei kun äkkiä kotiin! Niin minä sain ensimmäisen cd-soittimeni, ja musiikista tuli yksi tärkeimmistä asioista elämässäni.

Kännipäissään vanhempani kävivät öisin hakemassa pullian rarion olohuoneeseen. Ei ollut kiva herätä, kun yhtäkkiä alkoi kuulua olohuoneesta you wanna suck my pussy, pussy, pussy, wanna suck my pussy but let me suck your dick, dick dick! Minä jopa tiesin tuolloin, mitä laulussa hoettiin, ja alkoi vähän hävettääkkin. Tiesin, että äitini ei ymmärrä, mutta isäni englanninkielen taidot olivat mysteeri. Pullia rario todennäköisesti myytiin tai kanitettiin myöhemmin, koskaan en saanut selitystä sen kohtalosta.


* Kohta korjattu. Isäni ei ollut vankilassa vielä pentujen syntyessä, vaan oli vasta menossa


- Meikku




Kommentit

Suositut tekstit