Olenko ansainnut hyvää osakseni?


Me saavutamme elämässämme jotain, josta olla ylpeitä. Vaan osaammeko nauttia siitä? Toisinaan tulee niin vahvoja tunteita omasta onnistumisesta, että niihin täytyy ajan kanssa sopeutua.





Minäkö tuon tein?

Olenko minä todella saanut tämän aikaan? Epäusko omasta onnistumisesta on vahva tunne. Se on huikean parantava tunne. Enkö siis olekaan niin huono kuin olin ajatellut? No et ole! Sinut on lapsena aivopesty, olet ottanut vastaan vanhempasi ja ehkä muidenkin läheistesi epäonnistumiset. Ne on käännetty taitavasti siten, että sinä se olet epäonnistuja. 

Sitä vaan tuijottaa omaa perhettään, ja miettii että olenko minä todella osa tätä kaikkea? Ovatko nuo lapset minun aikaansaannoksiani? Aikaa ennen lapsia ajattelin aina, että synnytys on minun suurin meriittini. En uskonut selviäväni synnytyksestä. 

No okei, toisen jälkeen henki olikin vähän vaarassa, mutta itse tuotos oli onnistunut. Paitsi ettei ollutkaan! Palatessani leikkaussalista, johon minut kiireellä kiidätettiin pojan syntymän jälkeen, kätilö tuumi että lapsen jalka on ollut huonosti kohdussa. Jalkaterä oli kääntynyt ulospäin ja kiinni nilkkaan.




Ensimmäinen tunne oli pettymys! No tottakai minulle taas kävi näin! Ei voi vaan mennä taydellisesti tämäkään, vaan aina epäonnistumisia. Vierihoito-osastollakaan hoitajat eivät kertaakaan kehuneet pientä poikavauvaa, jolla silmät olivat rähmineet umpeen. Pieni vauva kakkasi joka vaippaan ja joi kiltisti tissistä vahvistusta edes näkemättä äitiään. 

Minä hoidin ja hellin, rakastin pientä rähmäsilmääni. Vauvalla oli kenkä jalassa joka väänsi nilkan oikeaan asentoon. Hoitajat lepertelivät naapurisängyn tyttövauvalle.

Kun vauva kasvoi, silmät lakkasivat rähmimästä. Jalka taipui oikeaan asentoon. Hän oli pieni ihmeeni, jonka vuoksi menetin 1600ml verta. Minäkö tämän sain aikaiseksi?

Minäkö  kiinnostava?

Kun tulin siihen ikään, että pojat ja seurustelu alkoivat kiinnostaa, tiedostin hyvin vahvasti ettei sitä osaa anneta minulle. Kuka oikeasti kiinnostuisi laihasta ja muodottomasta tytönruipelosta, ketä kiinnostaisi olla seurassani?

Kun sellainen tilanne tuli, olin ihan ihmeissäni. Haluaako tuo ihminen - siis vastakkaisen sukupuolen edustaja olla minun seurassa? Uskomaton tunne. Minun?! Ei voi olla, täytyy olla joku juju.

Pakko se oli uskoa. Kun pääsin omaan elämään pois vanhempien katon alta, aloin muuttua. Olinko se minä jolle iskumielessä sanottiin että olet koko baarin kaunein nainen? No en varmaan! He näkivät vain ulkoisen kuoren. Taidan jossain vaiheessa tehdä muutoksesta oman postauksen. 

Epätodellista

Suoritin ylioppilastutkinnon! Minä! Alkoholisti-isäni ei uskonut sen tapahtuvan. Eräs peruskoulussa samalla luokalla ollut poikakin tuumasi päin kasvojani, että ei olisi koskaan minusta uskonut. 




Sain ammatin! Todistus tuli puhtaalla 5:n arvosanalla (joka vastasi 10), mutta uskoin, että numerot eivät vastanneet osaamistani vaan sääliä. Uskomatonta, ettei työkkäri enää pakottanut hakemaan yhteishaussa!

Minut valittiin kesätöihin 80 muun hakijan joukosta! Uskomatonta... Minutko? Ovatko he erehtyneet? Entä jos pian soittavat että ei vaiskaan.

Minäkö synnytin? Mitäh? Sain jopa lapset pysymään hengissä.

Sain vakituisen työpaikan, ihan epätodellista. Voiko näin hyvin mennäkään? Olenko todella ansainnut näin paljon hyvää elämääni?

Pakko kai se on itseensä luottaa

Aloitettuani tämän blogin (joka muuten täyttää kohta vuoden), olen niin monelta taholta kuullut olevani hyvä kirjoittamaan. En sitä todellakaan ole itse ajatellut enkä moista uskonut, koulussa vedin aina keskinkertaisia arvosanoja aineistakin. Tykkäsin kyllä paljon niitä kirjoittaa, mutta ehkä aihe oli vain väärä?

Nyt olen huomannut, että olen oikeastaan aika hyvä monessa asiassa. Minulla on yritteliäisyyttä ja omasta mielestäni jonkinlaista bisnesälyäkin. Raha-asioissa olen aika hyvä (ainakin tuhlaamaan), olen hyvä kirjoittamaan jne. No ei näistä nyt enempää mutta se, että olen oppinut luottamaan itseeni ja arvostamaan itseäni ja saavutuksiani. Mikään ei niistä ilmaiseksi ole tullut. 

Usko oikeudenmukaisuuteen

Jossain vaiheessa aloin ajatella, että olen lapsuudessani kohdannut niin paljon paskaa, että on vain oikeudenmukaista saada jotain hyvää osakseen. Tosin välillä on hyvin epäuskoista sen suhteen, voiko tämä kaikki hyvä tosiaan minulla säilyä.

Sitten työpaikalle tuli yt:t ja kas kas, potku persuksille. No olisihan se nyt ollutkin jos minä olisin saanut jäädä. Pidinkö kaikkea liian itsestäänselvänä?

Sitten toisen lapsen saatuani vasen korva alkoi käyttäytymään kummallisesti, ja kutsu kävi Meilahteen Kimmon osaaviin käsiin. Sinne minä lähden taas tänään, skleroterapiaan hoidattamaan verisuoniepämuodostumaani, jonka synnyksi olen epäillyt (tai ainakin syyttänyt) äitini alkoholin käyttöä raskausaikana. Av malformaatiostani voit lukea lisää TÄÄLTÄ.

Tämä on se hinta jonka maksan perheestäni, haaveiden talosta, työstä jota teen, tulevasta menestyksestä kirjailijana (hehheh), päästä joka vähitellen kuntoutuu.

Kysymys kuuluukin, missä vaiheessa lapsuuden paha ei enää riitä nykyiseen hyvään? Ehkä vastoinkäymisiä pitää tulla nytkin niin paljon, että hyvä elämässäni säilyy.

Onko sinulla samanlaisia ajatuksia?


- Meikku

PS. Oletko huomannut, että vaikka tykkäät Facebookissa sivustani, et välttämättä saa tietoa uusimmista blogijulkaisuista koska Fb on taas muuttanut tapojaan näyttää niitä? Kannattaa tilata Hirsitalon emännän viikkokirje, siinä saat samalla lisää lukemista ja tiedon aina uusimmasta julkaisusta. Kirjeet lähetän sunnuntaisin matkaan.





Kommentit

Suositut tekstit