Kirje vankilasta



"No hei pikkuneiti, vai on ihan koirakuume iskeny. Sun pitäis kattella joku perhos tai pikkuterri, olis paljon helpompi hoitoinen ja muutenkin ei sinne oikein isoa voi pitää pinohimas"

Kirje on kirjoitettu vuonna 2002 Vaasan vankilasta, ja se on päivätty heinäkuun 2. Se oli minun ylioppilasvuoteni. Isäni pääsi lomille pariksi päiväksi ylioppilasjuhliani varten, mutta onnistuin lahjakkaasti reputtamaan ruotsin ja reaaliaineet, joten kirjoitin vasta loppuvuodesta ylioppilaaksi.

Tuolloin isäni lomapäivät hieman venyivät, ja lopuksi hänet oli vietävä vankilaan takaisin. Pakkohan sitä juhlia oli, vaikka ei tutkintoa petturitytär saanutkaan läpi. Hän kirjoitti kirjeessään, että paluu oli hupaisa. Isäni oli sepittänyt ympäripäissään, miten edellispäivänä oli vähän maistellut keittoa. Olivat mitanneet 2.08 ‰ ja heittivät putkaan kahdeksi vuorokaudeksi selviämään.




Hän kertoo kirjeessään, miten oli töissä vankilan raskasmetallipajalla tienaten tupakkirahaa 80e/kk. Raha ei kuulemma riittänyt kaikkiin niihin iltapalamakkaroihin ja tupakkeihin. Mihin lie muuhun laittanut rahaa sitten. En jaksa uskoa, että päihdeongelmainen olisi noin vain ollut ilman mitään, etenkin kun napit kuuluivat elämäntapaan muutenkin.

Lisäksi isäni antoi ohjeita eksän auton kansiremppaan, kirjoitti harakiritiivisteistä, oikaisusta ja mistä lie. Sitten hän kirjoitti lauseen, jonka tajusin vasta nyt ja repesin nauramaan: " ...Se on sen yleisin syy ku lämpö nousee, ensi autolle ja sitten ?" Hahhah! Eksälle!!! Kansiremppa eka autolle ja sitten eksälle, kun hänelläkin tahtoi keittää vähän väliä. Se on sitten asia erikseen, kirjoitan siitä paskasta joskus JOS kirjoitan.

Vankilaruoalla kuulemma pärjäsi aivan hyvin, ei ollut kerrankin isälläni mitään moitittavaa. Kovin moni asia ei lopulta ollutkaan sellainen, josta ei jotain sanottavaa olisi löytynyt. Häntä oli vaikea miellyttää, ja minä olen valitettavasti perinyt häneltä näitä piirteitä. Olen joissakin asioissa perfektionisti, ja minun on välillä vaikea hyväksyä hutiloitua työn jälkeä muilta.

Läheisteni on pinnisteltävä saadakseen kunnioitukseni, vaikka en ole yhtään sen parempi kuin kukaan muukaan. Noin, nyt se on tunnustettu. Etenkään äitini ei nauti siitä vieläkään, isäni sen sijaan sai kunnioitukseni. Ei suinkaan alkoholisminsa, tai muiden oikkujensa vuoksi, vaan se oli se pikkuneiti joka ihannoi kaikkivoipaa isäänsä loppuun saakka. Siksi oli helvetin vaikea hyväksyä sitä, että ennen niin voimakas ja osaava ihminen kuihtui silmissä maksakirroosin kourissa.

Minusta tuntuu, että lopuksi isäni arvosti minuakin jollakin tavalla. Pohjimmiltani olen vahvatahtoinen, ja annoin sen myös näkyä hyvin selvästi. Aloinkin teini-ikäisenä tuomaan rooliani perheessä esille, ja isäni joutui välillä tosissaan varomaan askeleitaan kanssani. Saatoin nimittäin soittaa poliisit, jos meno meni liian villiksi, heitin juoppokavereita pihalle, nurkkaan ajettuna hyökkäsin.

Muutettuani kotoa hän alkoi piilottelemaan ja salaamaan asioita minulta, mikä on hyvin tyypillistä alkoholistille. Äitini ei saanut puhelimessa sanoa, että nyt on taas mustasilmä. Mutta kaikesta huolimatta olin se "pikkuneiti", jolla oli koirakuume. Koira meille sitten tulikin, mutta siitä ja sen kohtalosta kerron toisella kertaa. Siitä nimittäin tuli lopulta äitini koira.




Tuo kirje, jonka vankilasta sain, oli ainoa isäni koskaan lähettämä kirje. Hän kai katsoi parhakseen vastata ensin lähettämääni, mutta myöhemmin nuhteli minua liian avoimesta kirjeestä. Kuulemma pelkät nimikirjaimet olisivat riittäneet, pitikö minun nyt koko nimeni siihen laittaa. No piti.

Koskaan en käynyt häntä katsomassa vankilassa, ei äitinikään. Minulla ei ollut edes ikävä häntä. Nautin kaikesta rauhasta, joka ympärillämme oli silloin, kun hän oli istumassa. Kuukausien alkoholittomuus ei saanut isääni lopettamaan juomista. Se alkoi jo kotimatkalla, vankilasta vapautumisen jälkeen.

Kun vihdoin koitti päivä, jolloin portit vapauteen aukesivat, alkoi äitini kotopuolessa juoda. Valmiiksi. Vastaanottaakseen aviomiehensä kotiin. Mistään tunteikkaasta jälleennäkemisestä ei ollut kyse, vaan useimmiten herra oli naula päässä jo päästessään kotirappusille. Tytär odotti jännittyneenä, ahdistuneena, kauhistuneena. Puoliso odotti peloissaan.

Saatanan parkanon huora. 

Kirjeen kirjoittaminen hänelle oli työlästä. Mutta hän teki sen, ainoan pikkuneitinsä tähden.


- Meikku



Kommentit

Suositut tekstit