Vuosi


Nyt on se hetki. Vuosi sitten kahleet katkesivat. Vuosi sitten päihderiippuvuus väsyi ja päästi irti. Mutta se maksoi isäni hengen.

Vuosi sitten alkoi matka tuntemattomaan. Jouduimme näkemään kaiken, ymmärtämään. Saimme vihdoin sanoa ja ajatella: Hän oli a l k o h o l i s t i . Tuska, suru ja voimattomuus löivät ylitse niin suurella voimalla, että se salpasi lähes hengityksen. Miksi? Kaikki oli turhaa. Olisimmeko sittenkin voineet auttaa?

Olimme itsekin halvaantuneet. Kykenemättömät toimimaan. Niin voimakkaasti alkoholisti läheisiinsä vaikutti. Emme ymmärtäneet, emme kyenneet. Saatoimme vain mahdollistaa juomisen, sairastua itsekin riippuvuuteen; läheisriippuvuuteen.




Vuosi on ollut lyhyt - aivan liian lyhyt matka käsitellä kaikkea. Oivaltaa ja ymmärtää, surra. Ei ollutkaan isää, joka joi vain juomisen ilosta, vaan oli isä jolla oli vahva alkoholiriippuvuus. Eikä ollutkaan riippuvuutta vain yhteen asiaan, vaan olikin monta riippuvuutta.

Ei ollut vain riippuvuuksia, vaan oli muitakin mutkia mielessä. Pahinta oli ymmärtää, miettiä mitä olisi voinut tehdä toisin. "Kyläterroristi" ei ollutkaan paha juoppo, vaan oirehti mitä voimakkaimmin. Kuka siihen olisi osannut puuttua, ketä olisi kiinnostanut sen vertaa?

Vuosi on kulunut isäni kuolemasta, ja me olemme vapaita. Meidän pitäisi olla vapaita. Me emme ole vapaita. Tekojen seuraukset vaikuttavat meissä vielä pitkään.

Minä luulin selvinneeni. Sitten isäni kuoli, ja minä ymmärsin. Eksäni aikana kärsin läheisriippuvuudesta. Halusin miellyttää, olla joka kerta parempi ihminen, tehdä kaiken oikein. Kuin koiranpentu, odottaa hyväksyntää ja silityksiä.

Sain sosiaalisten tilanteiden pelon, enkä uskalla ajaa autolla muun liikenteen seassa. Saatan sulkeutua isossa väkijoukossa.

Tunnen ulkopuolisuuden tunnetta useammin kuin hyvän lapsuuden kokeneet. Herään yhtäkkiä kesken kekkerien tunteeseen "mitä vittua täällä teen? Kuka minut tänne haluaa?". Sulkeudun, kun suunnitelmaan tulee äkillinen ennalta-arvaamaton muutos.

Olen oikkujen solmukohta. Osa niistä on jo avautunutkin. Matka kaikkien umpisolmujen läpi kestää kaiketi koko loppuelämän. Mutta minä olen jo valmiimpi kuin koskaan! Valmis itselleni, valmis elämälle... Antaa tulla vaan.

En minä enää itke niin usein. En enää joka päivä ajattelekaan. Aika on rientänyt ystäväkseni, pyyhkinyt kyyneleeni ja niistänyt nenäni. Nauran ihmisten keskellä ja kadotan langat käsistäni.





Vuoden sinä olet levännyt tuhkana maassa, kivi harteillasi. Kuiskaatko koskaan korvaani tuulessa? Kerrotko terveiset linnun lauluna? Kuljetko vierelläni varjona?


- Meikku


POISSA KIVUT, POISSA KÄRSIMYKSET

Kommentit

Suositut tekstit