Ihana kamala oidipaalivaihe


Freudin käsitys meilläkin tällä hetkellä vallitsevasta lapsen kehitysvaiheesta on saanut minut jälleen miettimään omaa lapsuuttani. Kun kohta viisi vuotta täyttävä tyttäremme roikkuu isässään, yrittää pussailla ja halailla koko ajan, tulee väkisinkin mieleen, että minä en ole ollut tuollainen.



Minusta on samaan aikaan sekä huvittavaa, että kammottavaa katsella tytön touhuja. Hän ei ole kylläkään menossa naimisiin isänsä kanssa - pikemminkin pikkuveljensä kanssa, mutta isä on selvästi äitiä enemmän suosiossa tällä hetkellä. Se ei haittaa minua lainkaan; on vain hyvä että saan olla hetken rauhassa edes toiselta. Pojalla on niin valtava kiintymys äitiinsä - eli minuun, että nukkumaan häntä ei voi laittaa kukaan muu kuin minä. Onhan se niin suloista olla maailman tärkein ihminen. 

Meillä lapset saavat hellyyttä molemmilta vanhemmiltaan. Minun kohdallani se on ollut tietoinen päätös. Kun esikoinen syntyi, päätin, että nyt minä halaan ja pussaan tuon mussukan pilalle. Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä vaikeampi on enää käydä yhtäkkiä pusuttelemaan. Tiedän, että tyttäremme rakastaa haleja ja pusuja, mutta esiin hiipivät taas ne omat lapsuuden kokemukset. Oli vallan tavatonta halailla, ei meillä sellaista harrastettu ja edelleenkään en tee aloitetta halatakseni muita aikuisia kuin omaa miestäni. 



Tuumailin omaa lapsuuttani, miksi on niin mahdotonta, että oidipaalivaihe olisi tullut minulle. Päädyin siihen tulokseen, että alkoholisti-isäni vain ei ole ollut riittävästi läsnä, että minulle olisi syntynyt minkäänlaista suhdetta häneen. Kiintymyssuhdetta ei ollut, olen äitiinikin hyvin välttelevästi kiintynyt. Voiko tuo vaihe jäädä kokonaan kokematta vai onko se ollut vain niin lievä? No, siinäpä mietittävää kerrakseen. Varmaan jonkinlainen suhde on ollut, muistan että joskus hän on minua kutittanut ja yllättäen se on harvinaisena tapahtumana jäänytkin mieleen. 

Hänellä on ollut melko autoritäärinen kasvatustapa, ei ole paljoa lapsen mielipiteitä kuunneltu saatikka kyselty. Joskus en uskaltanut kysyä isältäni, saisinko pelata Nintendoa (meillä oli Nintendo eikä sitä kanitettu!), koska pelkäsin hänen ärjäisevän ja ajavan minut ulos. Isäni ei ollut selvänä kovin helposti lähestyttävä.

Miekkosen mielestä on välillä aika tukalaa tytön iilimatoilu, niin suloiselta kuin se näyttääkin. Se kertoo siitä, että lapsi ei pelkää isäänsä vaan uskaltaa mennä pusuttelemaan ja lässyttämään viereen.  Ilme on niin harmistunut, kun miekkonen sanoo tyttärellemme, että ainoa joka saa pussata suulle on äiti. 

Oma isäni oli niin kovasti viinan orja, että ei hän minusta piitannut, korkeintaan ajatuksen tasolla. Muisti välillä että on perheellinen ja palasi kotiin viinalta haisten. Ajatus äitini korvaamisesta on vastenmielisin ajatus ikinä. Ylinnä oleva kuva on muuten minusta ja isästäni 80-luvulla, varmaan arvasitkin?

- Meikku


PS. Onko sinulla ollut isä jota olisi ollut kamala pusutella?

Kommentit

  1. Ei ollut isää, mutta salaisessa maailmassani kaipasin isää ja hänen läsnäoloa. Tänään isättömyys näkyy minussa siten, että pidän etäisen välin ihmisiin. Olen ikään kuin suojassa pettymyksiltä. Tai yritän mahdotonta, eli täyttää sitä ylisukupolvista isän mentävää aukkoa. Tiedän, että siihen en kykene.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minkähänlaista se olisi ollut, jos minut olisi huostaanotettu, ja jos sen perheen isä olisikin ottanut syliin. Olisin varmaan pitänyt sitä järjenvastaisena, ja pyrkinyt pois... vai olisiko siihen tottunut.

      En minäkään päästä lähelleni ketään, hyvä jos aviomieheni. Joskus huomaan, että lapsiakin, etenkin vanhempaa on jo haastava halata, vaikka hän rakastaa haleja ja pusuja, sekä tykkää istua sylissä. Ja se on ihanaa. Itsellä vain on näitä outoja tunnelukkoja.

      Poista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit