Melkein huostaanotettu


Kun äitini odotti minua, kylällä kohistiin siitä elämäntyylistä mitä he elivät. Olen kuullut, että alkoholia käytettiin koko raskausaika. No minähän en sitä voi varmaksi tietää, mutta juoruja liikkui jos jonkinmoista ja kaikki eivät pysyneet edes kylän rajojen sisäpuolella. Jos olet lukenut aiemman blogipostaukseni AINOA LAPSI - AINOA MAAILMASSA?, niin muistat että ainakin yhden kerran tiedän varmasti. 

Katselin joku viikko sitten vanhempieni hääkuvaa, ja tuumasin äidilleni etteivät he näyttäneet kuvassa kovin kännisiltä. Äitini vastasi että ei nyt vielä. Öö mitä? Häitä edeltävänä päivänä olivat ryyppäämässä, häiden jälkeisenä iltanakin olivat ryyppäämässä. "Vaikka odotit mua?!" Äitini vastasi että ei sillä enää loppuvaiheessa ole väliä. Vauvan aivot kehittyvät nopeiten loppuraskaudessa. No eipä ihme, ettei kouluaikana mikään tarttunut päähän. Eikä ihme jos minulla on sairaus nimeltä av malformaatio. Toisaalta, ei kai se seiskan todistus maailman huonoin ole, vai onko?


Joku teki lastensuojeluilmoituksen kun olin syntynyt. Tekijästä ei ollut tietoa, mutta varmuuden vuoksi alkoholisti-isäni pisti välit poikki sisaruksiinsa ja vanhempiinsa. Sen muistankin, että sosiaalitoimisto on ollut paljon elämässäni mukana. Sain teini-ikäisenä kuulla sukulaiseltani, että sossu olisi sijoittanut minut jos sukulaiseni olisi huolinut. Hän hoiti minua paljon, ja siksi olisi ollut hyvä vaihtoehto sijaisäidiksi. Ymmärrän kyllä, että hän halusi kasvattaa oman perheensä rauhassa, ja olihan siinä pelko mitä äitini itselleen olisi tehnyt. 

Olen sitä monesti miettinyt, että miksi minua ei sitten sijoitettu muualle? Olisin ollut varmaan ihan helppo tapaus, ehkä vähän ujo ja hiljainen, mutta sopeutuvainen. Se onkin yksi syy siihen, miksi selvisin tuosta kaikesta - sopeutuvaisuus. 


- Mainos- 






Sosiaalitoimisto oli sitten mukana elämässäni paljon osittain siksikin, kun ei saanut minua heivattua jonkun toisen kasvatettavaksi. Se kustansi reissuja Särkännniemeen monta kertaa, sain rahat polkupyörään ja milloin mihinkin. Muistan myös sen kerran, kun äitini vei minut sossuun. Sain piirtää samalla kun tädit kyselivät kaikkea että "mitä iskä tekee illalla". Ihmettelin sitä mutta muistan vastanneeni että katsoo televisiota. Kylällä kiisi huhu minun hyväksikäytöstäni. 

Koska minä edelleen asuin vanhempieni kanssa, teki sossu äitini kanssa sopimuksen työttömyyskorvauksen käytöstä. Joka maanantai tilille pamahti tietty määrä rahaa, jolla sai ostaa ruoat (ja viinat) viikoksi. Alkoholisti-isälläni oli tapana viedä kaikki rahat ja ryypätä ne. Siksi meillä ei ollut ruokaa jääkaapissa läheskään aina. Kumma kyllä en silti muista olleeni nälässä, vai kollasinko kaikki kuiva-ainekaapit vain jotain syödäkseni.


Isäni sairastaessa maksakirroosia olen moneen kertaan miettinyt, millaista elämäni olisi ollut tavallisessa työssäkäyvässä perheessä. Yritti äitini pariin kertaan ollakin töissä, mutta isäni juopottelu sai hänen aina lopettamaan - ei ollut kiva tulla kotiin jossa tyyppejä lojuu räkäkännissä siellä täällä. 

Jos olisi ollut varaa kunnon vaatteisiin, varaa suksiin ja luistimiin, varaa muualta kuin kaatopaikalta haettuihin leluihin, jos olisimme vaikka käyneet jossain kesäisin? Jos vanhemmat olisivat olleet läsnä vanhempienilloissa ja kevätjuhlissa.  Ne olivat ilon aikaa, mutta surullisia minulle. 

Kohta lähdemme lasten kanssa uimaan. Minä olen kiinnostunut mitä heille kuuluu.


- Meikku


Onko sinun elämässäsi sossu ollut mukana jollain tavalla?




Kommentit

  1. Kiitos kun jaoit koskettavan tarinasi! Kuulosti aika tutulta lapsuusmuistosi. Kyllä, sossu tuli meidänkin elämään mukaan aika varhain. Synnyin aikoinaan teinivanhemmille, ja myöhemmin sain kaksi pikkuveljeäkin. Alkoholi oli mukana alusta saakka (ja kuulin minäkin huhuja myöhemmin kovemmistakin aineista, tiedä sitten) Vanhempani erosivat ja meidät kaikki kolme huostaanotettiin. Olin silloin 6-vuotias. Olimme vajaa vuoden lastenkodissa, josta meidät sijoitettiin kauas Pohjanmaalle. Se taisikin olla meille eräänlainen pelastus, ties millaisia meistä olisi kasvanut suvun parissa. Jos sinua kiinnostaa lukea lisää minun lapsuudenmuistoistani, olen myös kirjoittanut siitä joskus postauksen, se löytyy täältä: https://matkantekijana.blogspot.fi/2014/05/lapsuusmuistoja.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, kävin lukemassa lapsuusmuistosi ja kirjoitat niistä positiivisessa hengessä, mikä on ihanaa! Rankkaa on varmasti ollut sinullakin, ja nostan kuvitteellista hattua selviytymistarinallesi. Onneksi on olemassa ihmisia jotka auttavat hädän hetkellä.

      Poista
  2. Kiitos näistä todella tärkeistä teksteistä! Näitä tarinoita ei vain voi kuulla liikaa ja uskon, että näiden lukeminen auttaa niitä, jotka ovat kokeneet saman.

    Pohdit tässä tekstissä, miksi sinua ei otettu huostaan. Tiesithän, että sinulla on oikeus pyytää itsellesi sosiaalitoimen kirjaukset, jotka koskevat sinua? Tosin, pakko sanoa, että 80- ja 90-luvuilla sosiaalitoimessa ei vielä tehty kovinkaan tarkkoja kirjauksia. Ei siis välttämättä kannata odottaa niistä liikoja, mutta ehkä ne voisivat avata jotain?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja vinkistä, en nimittäin tiennyt! Tulen taatusti ne pyytämään, ne vähätkin mitä mahdollisesti on ylös laitettu. En vain voi tietää liikaa omasta lapsuudestani.

      Se on juurikin yksi syy, miksi näitä kirjoittelen kaiken kansan nähtäville, että muutkin voisivat avautua omista kokemuksistaan, ja huomata, etteivät todellakaan ole ainoita. Liikaa asioita lakaistaan maton alle, aivan liikaa.

      Poista
  3. Hei! Kirjoitat tärkeistä asioista.
    Itse olen elänyt lasisen lapsuuden alkoholisti äidin kanssa 80-luvulla. Lapsuuteen kuului äidin pitkiä juomaputkia ja väkivaltaisen isäpuolen mustasukkaisuuskohtauksia. Muistan todella selvästi miltä kuulosti, kun äiti yritti avata kaljapulloa ihan hiljaa. Sen sihahduksen kuuli kyllä aina. Lupaukset, joita ei pidetty. Se, ettei syntymäpäiviä muistettu. Lasten asioihin ei osallistuttu tai perustarpeista huolehdittu. Samanlaisia asioita mitä sinäkin olet kuvannut. Mun lapsuudessa pahinta oli yöllä herätä aikuisten riitelyyn - tai siihen, että äiti makasi lähes sammuneena lattialla isäpuolen mättäessä äitiä nyrkillä päähän.

    Monesti olen miettinyt, miksi kukaan ei puuttunut, ei tehnyt mitään. Koko kylä kyllä tiesi. Kävihän meillä poliisitkin usein. Sossu ei kertaakaan!

    Pienessä kotikylässäni oli melko paljon sosiaalisia ongelmia. Silti en muista edes lapsuudessa kuulleeni lastensuojelusta. Meilläkin olisi asiakkuus pitänyt olla - mutta ei ollut. Asuinkylässäni oli ilmeisesti vain yksi tai kaksi sosiaalityöntekijää - vaikea sanoa, kuinka paljon lastensuojelutyötä edes tehtiin, vai tehtiinkö sitä lainkaan? Lastensuojelun käytännöissä oli varmasti suuria eroja paikkakuntien välillä tuohon aikaan.

    Puhuit sopeutuvuudesta. Se on varmaan ollut omakin pelastukseni. Mulla on myös veli, joka ei selvinnyt yhtä hyvin - mikä aiheuttaa mulle surua ja katkeruutta edelleen ja jatkuvasti. Veljeni oireili selvästi jo alakouluaikoina. Hän oli hyvin hauras poika jo tuolloin. Miksi kukaan ei auttanut häntä?

    Oma lapsuus meni jossain mielikuvitusmaailmassa. Koulumenestys just ja just riman yli, vaikka potentiaalia olisi varmasti ollut enemmänkin. Mulla vahvuus oli sosiaalinen luonne, ystävät, leikki, omatoimisuus. Sitä jotenkin vaan selvisi. Silti on sellainen olo, että ei sen ihan niin olisi tarvinnut mennä. Miksi kukaan ei auttanut mun äitiä! tai meitä.

    Koko elämäni mulla on ollut sellainen palo, että haluan muuttaa asioita. Sitten päätin opiskella. Pääsin yliopistoon ja opiskelin miksipä muuksi, kuin sosiaalityöntekijäksi ;)

    Uskon, että omasta kokemuksesta ja perspektiivistä on apua. Tiedostan, että riski on olemassa, että peilaan liikaa omiin kokemuksiini, onhan jokaisen oma kokemus on kuitenkin yksilöllinen. Mutta toisaalta lasinen lapsuus on opettanut ainakin itselleni myös vahvaa intuitiota, näkökykyä ja nopeaa havainnointikykyä. En ole sokea näille asioille. Toisaalta tiedostan myös sen, että lapsi on myös hyvin lojaali vanhemmilleen, olivatpa he millaisia vain. Ja toisaalta lapsi on myös ainakin yleensä hyvin rakas vanhemmalleen - vaikka hän olisikin kyvytön huolehtimaan lapsesta. Silti, lapsen etu ei ole se että joutuu pelkäämään, joutuu huolehtimaan vanhemmistaan, joutuu selviytymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyi kauheaa mitä olet joutunut kokemaan! Olen pahoillani veljesi tilanteesta =/. Pojat ovat monesti omalla tavallaan herkempiä kuin tytöt. Tuntuu, että pienessä kylässä - jollaisessa minäkin asuin, ei uskallettu puuttua niin rajusti mitä tilanne olisi vaatinut. Yhä edelleen tätä jatkuu, ei se ongelma ole mihinkään poistunut, vaikka me olemmekin kasvaneet ja selvinneet... Edelleen on pieniä lapsia selviämässä yksin tässä maailmassa.

      Onneksi löysit keinot selvitä. Minä taas en ole sosiaalisesti niin uskalias, vaikka minullakin oli (onneksi) kavereita silloin. Itsekin työskentelen lasten parissa, ja uskon että oma lapsuuteni on antanut näkökulmaa ja herkkyyttä tunnistaa tilanteita, joissa lapsi esimerkiksi pahoittaa mielensä siten, että tarvitsee aikuisen lohdutusta. Miehessäni en tätä piirrettä näe, hän on ihan puulla päähän lyöty =).

      Poista
    2. Asuessani isäpuoleni perheyhteisössä useita vuosia, tuli loputa päätepiste, jossa jouduin itse tekemään valintani. Isäpuoleni nimittäin kuristi minut tajuttomaksi. Tähän tultiin vuosien vaikean kehityskulun tuloksena. Silloin tajusin lopulta, että äitini eikä kukaan mukaan tule minusta pitämään huolta. Niin hakeuduin itse sosiaalityöntekijän pakeille, ja sain lopulta paikan lastenkotiin toiselle paikkakunnalle. Olin astumassa murrosikäisen tytön saappaisiin ja maailmaan, niin siinä mielessä irtiotto perheyhteisöstä oli osuva ja oikea-aikainen. Lastenkotielämä palveli minua monin tavoin, ja se oli alku ja silta toisenlaiseen maailmaan, elämään. Minun kohdallani sosiaalityössä toimineet työntekijät ovat olleet kultaakin arvokkaampia. Lastensuojelumaailma oli vastakohta sille maailmalle, jossa oli lapsuuteni elänyt. Lastenkodissa välitettiin (rajat, rutiinit, keskustelut yms.). Ammattillinen on jossain määrin keinotekoinen yritys ratkaista yhteisöjen ongelmia (tulee ulkoapäin, perheyhteisöä tulisi eheyttää ensi sijaisesti sisältä päin), mutta jos molemmat osapuolet siihen ovat halukkaita ja sitoutuvat, niin se saattaa toimia. Minä motivoiduin, mutta perheyhteisöni ei. Tämä on yksi syy siihen, että olen irti vanhasta maailmasta ja elämästä tietyllä tavalla. Minua pidetään petturina tai vasikkana.

      Useimmiten haavoittettujen lasten tarina alkaa (dramaattisesti) huostaanotolla tai kriisihuostaanotolla. Se on haavoittuneelle lapselle trauma. Joskin kehityskulku tähän traumaattiseen kokemukseen - huostaanottoon - voi kestä vuosia. Tämä tarkoittaaa sitä, että yleensä huostaanotto on tapahtunut vastoin osallisten tahtoa. Lastensuojelun toimenpiteet eivät siten toimi aina optimaalisesti, kuten ehkä hyvässä mielessä on tarkoitettu. Ajattelenkin niin, että pakkokeinot ovat aina viime sijaisia, mutta joskus välttämättömiä.

      Kohdallani oli myös niin, että lastenkodissa toimineet ammattilaiset tekivät töitä enemmän, laajemmin ja syvemmin kuin ammatillisuus heitä vaati, sillä he veivät haavoittuneita lapsia (kuten minua) omaan kotiinsa, yksityiseen elämäänsä. Näin sain kurkata useisiin toisenlaisiin maailmoihin ja "todellisuuksiin". Ammatillisuus ei saisi toimia haavoitettujen lasten eheytymisen esteenä. Olen kohdannut sosiaalityön ammattilaisia, joille ammatillisuus on rakentunut henkilökohtaiseksi suojapanssariksi. Suojapanssari ei palvele haavoittunutta lasta, mutta se palvelee ammattilaista itseään. Olen itse uuden koulukunnan kasvatti, sosiaalityön ammattilainen, joten ymmärrän, että ammatillisuus on eräänlainen kasvu oppia suojaamaan itseään, mutta kyllä se on edellyttänyt myös heittäytymistä, eräänlaista intohimoista suhtautumista työhön, jotta sillä olisi myös merkitystä ja vaikutusta haavoittuneille lapsille ja nuorille. Omien varjojen ja taakkojen tunteminen on edellytys. Itsestäänselvyys terveys ja hyvinvointi eivät ole koskaan.

      Poista
    3. Apua, kuristanut tajuttomaksi! Osasitpa hyvin ajatella, ja hakea apua tilanteeseesi. Monesti sitä kuulee ja lukee lastenkotien ankaruudesta ja ankeudesta, mutta todella piristävää lukea näistä positiivisistakin kokemuksista!

      Minulle soittanut sosiaalityöntekijä itki puhelimeen, että olisi pitänyt laittaa oma henkensä sen eteen, että minut olisi saatu sieltä pois! Mutta ei kukaan silti uskaltanut heittäytyä niin paljon. Heilläkin omat perheet ja elämänsä.

      Poista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit