Anteeksi, ääni sanoi puhelimessa.



Sain puhelun, joka sekoitti hetkeksi ajatukseni. Se oli vilpitön anteeksipyyntö henkilöltä, joka toimi sosiaalivirkailijana kylällämme ollessani lapsi. Hän oli tunnistanut isäni kuvan edellisestä kirjoituksestani, ja lukenut tekstini. 

Kirjoituksessani melkein huostaanotettu pohdin sitä, miksi minua ei otettu huostaan, vaan jätettiin kaiken keskelle selviämään. Sitä osa teistä lukijoistakin olette pohtineet. Myös kenties oman lapsuutenne kohdalla. Sain elisessä puhelussa jonkinlaisen selityksen asialle, vaikka olinkin hieman tyrmistynyt syystä. Sen mukaan isäni oli ollut oikea terroristi pienessä kylässä, jolle kukaan ei voinut mitään. Ollessani pieni, oli kylällä vielä jopa oma poliisiasema, joka sijaitsi samassa talossa sosiaalitoimiston kanssa. Hmm.



Ääni puhelimen toisessa päässä itki ja pyyteli anteeksi. Pyysi anteeksi sitä, että eivät pystyneet auttamaan minua enempää. Pyysi anteeksi, että jättivät minut sinne, vaikka tiesivät että minulla ei ole hyvä olla. He tiesivät kaikki, että tekivät väärin. Olivat voimattomia isäni edessä. Pelko lamaannutti heidät. Pelkäsivät mitä isäni voisi tehdä heille, mutta samaan aikaan jättivät pienen lapsen "kyläterroristin" armoille. Miksi uhratakaan monta, kun voi uhrata vain yhden. 

Alkoholisti-isäni on tehnyt pahaa sosiaalitoimistossa. Hänet on viety jalat ilmassa poliisien toimesta putkaan. Hän on uhannut tekevänsä jotain hankkimillaan aseilla. Sossutätien pelko ei ole ollut ihan aiheeton. Mutta suuri ihmetyksen aihe on, etteikö yhtä miestä saatu aisoihin. Minä suunnittelin lapsena myrkyttäväni hänet. Se olisi ollut ihan helppoa. Meillä pyöri jatkuvasti jotain pillereitä ja aineita. Mutta en tehnyt sitä, tietenkään. Uskoin tulevaisuuteen, enkä halunnut sitä pilata ottamalla murhaa kontolleni, vaikka olinkin hyvin epätoivoinen. Isäni ei ollut mikään yli-ihminen, vaan lihaa ja verta. 

Vaikka en hyväksy syyksi pelkoa, en silti syytä heitä. Myös äitini olisi voinut tehdä asian eteen jotain. Hän olisi voinut lähteä lopullisesti ja suojella lastaan. Yksin hän ei olisi ollut, hänellä olisi ollut omat vanhempansa ja sisarukset tukenaan. Mutta hän jäi. Niin oli helpompaa, vaikka helppoa ei ollutkaan.



Toivon, että minulle soittanut virkailija sai rauhan pitkään vaivanneeseen asiaan. Olenkin odotellut, koska sosiaalitoimisto reagoi jollain tavalla blogiini, ja nyt se hetki tuli. Olen tyytyväinen, että sain tuon puhelun, se toi hieman selvennystä lapsuuteni kysymyksiin. 

Tilanne oli silloin ilmeisen vaikea ja monimutkainen. Taatakseen edes jonkinlaisen rauhan pienessä kylässä oli helpompi jättää sillensä ja seurata vierestä. Minulle soittaneelle virkailijalle se oli raskas taakka kantaa. Näinä vuosina on uutisoitu näyttävästi tapauksista, missä lapsi on jätetty vanhemmilleen, ja lopuksi on käynyt huonosti. En tiedä, mikä on ollut syynä sossun laiminlyönteihin, mutta uskon ja toivon, että nykyään ei voida jättää enää huostaanottoa tekemättä ainakaan pelon vuoksi.

- Meikku

- Mainos - 



Kommentit

  1. Taas hyvä ja rohkea kirjoitus, kiitos! Valitettavasti noin voi käydä vielä nykyäänkin, mutta uskoisin sen olevan hyvin harvinaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kertomuksesi sai minut itkemään. Olin lapsena samanlaisessa tilanteessa. Näin nälkää, isäni pahoinpiteli minua, kärsin täydellisestä positiivisten tunteiden ja kokemusten tyhjiöstä. Olin näkymätön, ei-toivottu, rääsyissä kulkeva ja aina yli puolen yön kylällä pakoileva, ennenkuin uskalsin mennä kotiin. Ei ollut ketään kelle puhua, ketään kuka olisi kysynyt kuinka voit siinä perhehelvetissä. Kerran sitten POLIISI pysäytti yöllä neljätoistavuotiaan, ajoin valottomalla pyörällä. Kirjoittivat sakkolappua ja sanoin että jos tuon kotiin vien, pääsen hengestäni. Kerroin pahoinpitelyistä ja nälästä. Sanoin myös kuka on isäni. Silloin sakkolappu revittiin, asia vaiettiin, poliisi päätti unohtaa kuulemansa ja viluisen tytön keskellä yötä itkemässä murheitaan. Tottakai, koska hakkaaja sattui olemaan poliisien kollegan veli.

      Poista
    2. Kiitos Villin pihan Sanna kommentista. Kiva kun jaksat lukea tekstejäni. Pienet paikkakunnat lienevät hyvin haastellisia, kaikki tuntevat toisensa. Työturvallisuusasioissa on sosiaalityöntekijöiden kohdalla myös paljon parannettavaa. Pelon ei saisi estää tekemästä työtä.

      Poista
    3. Mitä juuri luin?! Että lapsen pahoinpitely unohdettiin ja lakaistiin maton alle kun isä sattui olemaan poliisin kollegan veli! Siinäpä taas viisaasti näytettiin, miten lapsella on oikeuksia ja arvoa. Hirveää mitä olet kokenut. Ymmärrän hyvin miltä sinusta on tuntunut, ettei voinut puhua kenellekään. En minäkään puhunut. Tai olisi ollut ehkä joku joka olisi kuunnellutkin, mutta minä vain vaikenin. Nyt se sitten kostautuu olemalla tämmöinen "huomiohuora". No ei. Mutta... kiitos että jaksoit lukea omista muistoistasi huolimatta <3

      Poista
  2. Löysin blogisi vasta ja lueskelin sitä pitkän tovin. Omalla isälläni on narsistinen persoonallisuushäiriö ja hän on lisäksi kaappijuoppo. Olen myös kokenut kovaa henkistä väkivaltaa lapsuudessani ja edelleen näin aikuisena, isäni ollessa yhä elossa. On hienoa, miten rohkeasti kerrot elämästäsi ja miten olet kaikesta selviytynyt! Olen itsekin ajatellut kirjoittaa elämästäni blogia, anonyyminä tosin, ja tämä sinun blogisi antoi minulle lisää intoa siihen. Kirjoittaminen kun on niin terapeuttista. Kiitos sinulle, kirjoitat todella hyviä tekstejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa että löysit blogiini. Ala ihmeessä kirjoittamaan, se todellakin tuntuu helpottavan. Ensin tosin hirvittää, että mitä sitä taas tuli rustattua, poistanko kaikki. Uskon että olet joutunut narsistin kanssa sietokyvyn rajoille. Ne pirulaiset ovat kauheita selvinpäinkin! Ja sillä paskalla mitä ne suoltavat, ei ole mitään rajaa. Linkkaa minullekin sitten blogisi niin käyn kurkkimassa. Tsemppiä kirjoitteluun =)

      Poista
  3. Kuin omaa elämääni olisin lukenut. Paitsi meillä se oli äiti, ei isä. Isä kuoli jo varhaisessa vaiheessa ja kuten yllätyksenä ei tule, niin viinaan :( Tunteet tuli pintaan ja itkettää vain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Todella ikävää ja surullista, olen pahoillani =/.

      Poista
  4. Täällä juoppo mies. Hallitsin perhettäni rautaisella otteella, minkäänlaista mielenosoitusta en sietänyt. Siitä sentään pidin huolen että aina oli ruokaa, tuvassa lämmin ja laskut maksettu, tein nämä itse. Kuitenkin kävi niin että lapset uhattiin ottaa huostaan, juopottelun takia. Päädyttiin sitten eroamaan. En tiedä kuinka on parempi, exällä on uusi mies joka vaikuttaa ihan järkevältä mutta helvetti miten tuo akkalauma keskenään tappelee. Aina kun haen lapsiani ne on kuin myrskyn merkki mutta parissa - kolmessa tunnissa rauhoittuvat kyllä. Ex sanoo että se johtuu siitä että ne pelkää mua mutta en usko siihen. En oo harrastanut henkistä väkivaltaa enää pitkään aikaan ja lisäksi vanhimmat on sen ikäisiä ettei niiden tarvitsisi mulle tulla elleivät itse haluaisi. Haluavat silti. Meillä menee nykyään tosi hyvin mutta harmittaa kun en voi olla enää saatavilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Oletko saanut lapsilta itseltään vastausta tuohon riitelyyn? Ovatko he vihaisia sinulle vai äidilleen? Juopotteletko edelleen? Oletko pyytänyt anteeksi käytöstäsi? Hyväksyvätkö he eksäsi uuden miehen? Oletteko yrittäneet puhua asioista, jos ovat jo niin isoja että kykenevät siihen järkevästi?

      Se on hyvä, jos asiat ovat järjestyneet ja sujuvat. Silti on mahdollista, että aikaisemmin harjoittamasi henkinen väkivalta, oli se sitten tahallista tai tahatonta, on vaikuttanut lapsiinne. Jos he eivät ole saaneet olla oma itsensä, jos eivät ole saaneet näyttää tunteitaan, jos on tanssittu sinun pillisi mukaan. Nyt saavat olla vihaisia vapaasti, ja ehkä se entinen purkautuu kovinakin reaktioina?

      Joka tapauksessa toivon teille onnellisia ja ennen kaikkea parempia hetkiä yhdessä. Ne hyvät hetken ovat erittäin tärkeitä!!

      Poista
  5. Oon lukenut tätä sun blogia alusta alkaen ja täytyy sanoa,että oot rohkea kun uskallat kirjoittaa ja käydä näitä asioita läpi.
    Itse hyvinkin turvallisen lapsuuden eläneenä luen näitä juttuja kauhistellen ja myös ihaillen,koska oot selvinnyt tuollaisesta.

    Käsittämätöntä,että pelko sun isää kohtaan on ollut sossuilla niin suuri,että se on estänyt sun suojelemisen! En pysty ymmärtämään,ne on ammattilaisia joiden työ on suojella lapsia. Miten erilainen lapsuus sulla olisikaan voinut olla,jos ne olisivat tehneet mitä olisi pitänyt tehdä? Jossittelu on tietty vähän turhaa,mutta miksi sosiaalityöntekijöitä on,ellei ne auta kun selkeästi on kova tarve.

    Sä olet varmasti itse loistava äiti.❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ^^. He ovat selvästi lamaantuneet, koska isäni on uhkaillut heitä ja heidän perhettään. Se on ollut tilanne, jossa on päätetty suojella omia vieraan lapsen kustannuksella.

      Poista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit