Kuolemasta anteeksiantoon

Tämä blogiteksti on julkaistu ensimmäisen kerran 20. kesäkuuta 2017, sinä päivänä kun isäni lopulta menehtyi sairautensa aiheuttamiin komplikaatioihin. Olen päivittänyt tekstiä, ja lisännyt uuden kuvan, jota en ole aiemmin blogissa julkaissut.

Palataan vielä siihen hetkeen, kun isäni oli astumassa rajan yli henkien maailmaan. Sairaus oli kulunut loppuun, sisäelimet eivät jaksaneet sitä enää ylläpitää.





Kuolemanpelko


Äitini oli soittanut ambulanssin sinä aamuna, ja isäni oli viety sairaalaan. Hän sairasti alkoholistien "ammattitautia", maksakirroosia ja sen myöhäisvaihetta jossa askitesneste kerääntyy vatsaonteloon. Nyt hyytymistekijät olivat siinä mallissa, että nestettä ei voitu punktoida. Munuaiset eivät enää toimineet, pissaa ei erittynyt juurikaan, ja se mikä erittyy enää oli ruskeata sakkaa. 


Blogin kuva on otettu sairaalan päivystysosastolta johon hänet ensin sijoitettiin. Isäni siirrettiin sieltä samana päivänä saattohoito-osastolle, jossa hänellä oli pieni rauhallinen huone omalla wc:llä. Tuskat olivat niin kovat, että morfiinikaan ei auttanut. Oxynest onneksi auttoi.

 Päätimme, että lopetetaan antibiootti, nesteenpoistolääkitys ja tippakin oli enää vain kanyylin auki pitämistä varten. Isäni pidettiin kipulääkittynä ja rauhoitettuna. Verenpaine oli alhainen, pulssi jo heikentynyt. Enää odotettiin, että sairauden loputkin höyryt haihtuvat, ja isäni pääsisi rauhaan.

Hän oli suunnitellut lähtevänsä kotonaan, mutta äitini hoiti hänet sairaalaan asialliseen hoitoon. Äitini psyyke ei olisi kestänyt nähdä isäni kuolemaa, ja siksi hän ei ollut tapahtumahetkellä paikalla. Minä olin isääni katsomassa. Hän pelkäsi. Hän ei olisi halunnut jäädä yksin sänkyyn, jossa on kylmä ja piippaavia laitteita. Saattohoidossa ei enää ollut monitoreita, vaan rauhallinen, odottava tunnelma. Pian se tapahtuisi, rajanylitys.



Maksakirroosin loppuvaihe


Sairaus todettiin kaksi ja puoli vuotta sitten. Silloin suoritettiin myös ensimmäinen tyhjäys askitesnesteestä. Isäni kielsi aika pitkään maksakirroosin, hän puhui minulle vain maksan vajaatoiminnasta ja että kirroosista ei ollut kysymys. Yritti kai suojella minua, mutta kyllä minä tiesin. Hän saattoi kieltää tilanteen aluksi myös itseltään.

Kunto lähti huononemaan aika nopeasti, tuli napatyräkin. Sille ei voitu tehdä mitään, koska sen hoitaminen olisi ollut riskialtista. Tyrää tukemaan olisi laitettu verkko, mutta nesteen kertyessä se olisi saattanut revetä huonoin seurauksin. Lopuksi se napatyrä taisi olla se pienin murhe.

 Jossain vaiheessa puhuttiin myös maksansiirrosta, mutta olisi vaatinut kahden vuoden täysraittiuden ennenkuin edes harkitaan. Silloin kun diagnoosi on alkoholin aiheuttama maksakirroosi, on äärimmäisen harvinaista että potilas saa uuden maksan. Itse asiassa lääkäri oli torpannut ajatuksen heti, vaikka isäni ehti siitä jo innostuakin. Maksansiirtoa alkoholistille. Olen sitä mieltä, että sen kanssa olisi sitten pitänyt tarjota hoidot niihin psyykkisiinkin ongelmiin, sekä kemialliseen riippuvuuteen.

Nyt sairaus otti kovan harppauksen eteenpäin, sillä ei ollut kovin pitkä kun viimeksi tyhjättiin, vain viikkoja. Neste kertyi äkkiä takaisin, ja kun munuaiset jo alkoivat pettämään, turvotus ja nesteen kertyminen vain kiihtyivät. Lopuksi neste kertyi jalkoihin. Toiset sanovat, että se on merkki lähestyvästä kuolemasta.  

Alkoholistin lapsi antaa anteeksi

Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt häntä enää muuttaa. Aloin ymmärtämään sairauden laadun, ja jouduin toteamaan itselleni, että isäni oli alkoholisti. Vaikeaa se oli, kun ei vaari tullut lasten synttäreille, vaikka jotain hankki lahjaksi aina. Tärkeämpää olisi ollut minulle, että hän olisi ollut paikalla. Silloin tyttäreni ei ehkä sanoisi, että ei tykännyt vaarista. 

Hän oli kyllä kova komentamaan lapsenlapsiaankin, Mutta osasi nauraa heidän kanssaan myös. Tykkäsi lapsista, vaikka ei koskaan ole niitä pitänytkään ykkösprioriteettinaan. Hän tapasi sairastuttuaan tulla äitini luokse, kun olimme kylässä. Lähtiessämme käskin lapsia halaamaan mummua ja vaaria. Tuskin vaari ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.

Kun kesällä kirjoitin tämän postauksen nimellä anteeksi annettu, en ymmärtänyt, että matka anteeksiantoon olikin pidempi kuin kuvittelin. Se oli vasta ensimmäinen askel. Alkoholisti-isäni kuolemasta on kulunut kohta puoli vuotta, ja vasta nyt tunnen, että olen antanut anteeksi suurimman osan hänen tekosistaan.

Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa. On osa-alueita, joita minunkin on vaikea hyväksyä. Mutta juuri niitä ei tarvitse antaa anteeksi, voi oppia elämään sen kanssa. 

Lue lisää:






- Meikku





Kommentit

  1. Aika hyvin kun nuin nopeasti olet antanut anteeksi, onnea! Minulla se vaati 11 vuotta, että pystyin rehellisesti itselleni myöntämään, että olen antanut anteeksi isälleni enkä ole enää vihainen tai katkera.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla vaikutti tuo kymmenen vuoden etäisyys eri paikkakunnalla. Sen aikana pikkuhiljaa aloin hyväksymään isäni sairauden, enkä enää yrittänyt muuttaa. Sitten toinen asia joka vaikutti, oli se kaksi vuotta raittiutta.

      Ajalla ei ole väliä, pääasia on se että olet päässyt asian kanssa sinuiksi.

      Poista
  2. Mielestäni on vaikea antaa anteeksi semmoiselle ihmiselle, joka ei itse ole pahoillaan siitä mitä on tehnyt tai tekee. Joo, kyllä alkoholismi on sairaus ja geenit on periytyviä, mutta kyllä ihminen itse tekee ne ratkaisevat päätökset loppupelissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, että anteeksi anteminen ei ole helppoa. Olemmekin kaikki yksilöitä, ja minunkin anteeksi antoon liittyy monia tekijöitä. Mutta on se vapauttavaa.

      Poista
  3. Minä kahden alkoholistin tyttärenä en edes puhuisi anteeksiannosta. Meillä juomista tai sen kerrannaisvaikutuksia ei kumpikaan koskaan pahoitellut, joten anteeksi antaakaan ei oikein voi. Puhuisin lähinnä asioiden pohtimisesta omalla kohdalla ja menneiden hyväksymisestä. Kun niitä on mielessään käsitellyt tarpeeksi kauan ja ottanut myös tarvittavan etäisyyden aikuistuttuaan näihin juoviin osapuoliin, voi parantuminen tapahtua. Tuon selvän välimatkan se kyllä vaatii ja aika rajulla kädellä piirretyt rajat, että itsekin voi vihdoin elää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun mielestäni anteeksi voi antaa, vaikka ei pyytäisikään. Se joskus herättää ihmistä, että hetkinen, oliko jotain anteeksi pyydettävää.

      Mutta ehdottomasti olen samaa mieltä, välimatka pitää olla että pääsee irti ja pystyy käsittelemään kokemaansa.

      Poista
  4. Minun pappani oli alkoholisti. Se on jättänyt selvät arvet äitiini ja enoihini. Myös omaan lapsuuteni papan alkoholismi vaikutti. Meillä pappa onneksi piti huolta ettei koskaan juonut kun lapsenlapsia oli paikalla. Välillä se tarkoitti sitä että pappa katosi eikä sitä koskaan selitetty meille lapsille.
    Äiti aloitti oman anteeksiantamisprosessinsa vähän ennen papan kuolemaa ja se jatkui kuoleman jälkeen. Selkeästi hänellä on parempi olo sen tehtyään. Mutta ei pappa tietääkseni koskaan pyytänyt anteeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minunkaan isäni pyytänyt koskaan anteeksi, hän hyvitteli toisella keinolla. Hänen ja minun kohdalla kyse oli enemmänki rivien välistä lukemisella, ja taas ne tuntosarvet... Niin.

      Mutta sinäkin toki kannat omalta osaltasi papan sairautta, kyllä se ulottaa juurensa pitkälle ennenkuin voi sanoa, että on puhdistunut vaikutuksista.

      Poista
  5. Niin.. anteeksianto.
    Olen eläkeikää lähestyvän uraohjus- juopon aikuinen tytär (lue: rankka duuni, rankat huvit), joka vasta tämän vuoden aikana on alkanut ymmärtämään asioita, jotka lapsuudessa oli pielessä. Meillä nimittäin oli omakotitalo, hienot autot, kalliit harrastukset ja etelänmatkoja, jotka ovat olleet niitä kuuluisia kulisseja, joita sitten pidettiin yllä niin sukulaisia kuin oman mielen suojelemista varten. Mutta olisivatpa ihmiset tienneet, että kiiltävän pinnan alla oli jotain aivan muuta. Etelänmatkoilla isä käyttäytyi hassusti, nukkui pitkälle iltapäivään asti hotellihuoneessa tai aurinkotuolilla haisten viinalle. Hienon omakotitalon kaapeista ja halkopinoista löytyi piilopulloja niin paljon, kuin pieni lapsi vain jaksoi etsiä. Harrastuksiin halusin pakoon sitä tunnetta, kun kotona ei vain jostain syystä ollut hyvä olla. Hienosta autosta astui tallin pihalle aina pieni, epävarma tyttö hienoissa vaatteissaan, mieli ja itseluottamus aivan murskana.
    Nyt viina vie isääni jo hyvin vahvassa otteessa, ja olen ymmärtänyt, että ainoastaan etäisyyden ottaminen pitää itseni elämän syrjässä kiinni. Olen oppinut kiinnittämään huomiota oman elämäni pieniin, kauniisiin asioihin, ja vaalimaan niitä. Olen oppinut tunnistamaan vahvuuksiani, ja uskomaan itseeni. Olen vihdoin löytänyt paikkani ja tarkoitukseni tässä elämässä. Aikaisemmin annoin isäni määrittää sen, mitä osaan ja mitä en, ja mitä minun kannattaisi elämälläni tehdä. Sillä hänhän tiesi sen, kuten kaiken muunkin, aina paremmin kuin muut.
    En usko, että pystyn antamaan anteeksi isälleni, mikäli hän ei itse osoita katumusta kaikista niistä asioista, joita hän on omalle perheelleen aiheuttanut vuosien varrella. Toisaalta olen myös iloinen siitä, etten enää odota hänen pyytävän mitään anteeksi, sillä tuon pyynnön odottaminen on kuluttanut minua henkisesti erittäin monta vuotta. Olen huomannut, että pikkuhiljaa suhtautumiseni isään on muuttunut välinpitämättömäksi, ja uutiset hänen huononevasta terveydentilastaan eivät oikeastaan edes herätä minussa mitään tunteita. Päinvastoin minusta tuntuu, että hänen poismenonsa voisi olla minulle, ja koko muulle perheelleni erittäin iso helpotus.
    Kiitos blogistasi, joka pukee sanoiksi hyvin paljon tunteita, joita minä ja näköjään erittäin moni muukin on joutunut kokemaan. Oikein hyvää joulun odotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tarinastasi. Se tässä alkoholismissa onkin niin erikoista, että sairas pystyy toimimaan työssään jollakin tavoin ja pystytään pitämään kulissit yllä. Sitten on niitä rappioalkoholisteja kuten omakin isäni oli, joka joi kaikkien nähden eikä hävennyt mitään.

      Vaikka kulissit olisivatkin kunnossa, niin se ei vaan muuta sitä tosiasiaa, että lapset ja muut läheiset kärsivät siitä sairaudesta yhtä lailla, oli sitten hienot vaatteet tai ei.

      Tuo kuolema on vapautus, sekä alkoholistille että sinulle. Vaikka ikäväkin jää, mutta alkoholisti kuluttaa läheisensä loppuun. Sen vapauden ymmärtää vasta kun sairas ihminen on astunut tuon puoleiseen. Toivotan sinulle voimia tulevaan!

      Poista
  6. olipa pysäyttävä kuva. Ensiksi siksi, että puoliso meni juuri noin jouluna. Leikkauksen jälkeen komplikaatio, sepsis, keuhkokuume. Askitesta toisen kerran jo mahassa, hyytymisarvot ja hb alhaalla. Oli muka ollut raittiina heinäkuusta. Ny kun vaatekaappeja tyhjennän itkujen välillä, löydän erikokoisia viinapulloja niin takkien taskuista kuin sukkatöppösistä. Itku, suru ja raivo vuorottelevat. Heitti 35 yhteistä vuotta kankkulan kaivoon vain 55 vuotiaana. Jäi minulle talo ja kaikki miesten työt. Taloa ei voi myydä kuin 2 vuoden päästä, siitä verottaja pitää huolen. Kaikki minun jälkeen jäävä menee kuitenkin syöpäyhdistykselle, eli johonkin hyvään. En vain saanut puolison päätä käännettyä, vaikka oma äitinsä kuoli kuusikymppisenä juuri noin. Geeneissä? muuten herkkä ja kiltti mies. Tosin laihtui viimeisen neljän vuoden aikana 30 kg, potkut töistä, harrastukset joutui jättämään kun lihakset hävisi. Ruoka maistui, diabetes jylläsi viimeaikoina 30 paikkeilla. Kahdessa viikossa meni, kun sairaalaan vein. Oli sekin joulu. Edelliseä vuonna päivän heitolla kuoli enoni, keuhkokuumeeseen samassa paikassa. Olen zombi ja elän vain päivän kerrallaan, puutarhanhoito jne ei enää huvita. Kamerat möin pois, kun ei sekään harrastus kiinnosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti vielä sanomani, että tuo kuva on 99% samanlainen kuin puolisosta ottamani viime kuvat, ensin ihan säpsähdin. Järkkyä - en olisi tiennyt että onko tuossa puolison klooni vai mikä. Hänelläkin posket lommoilla, jalat kuin tikut, vatsa pömpöllä ja viimeisen viikon aikana verisuonet jaloissa näkyvissä, jalat turvonneet, hämähäkkiluomia ja sekavuutta. Ennen sairaalaan vientiä ei päässyt enää edes jaloilleen.

      Poista
    2. Kiitos kommentistasi. Olen pahoillani puolisosi menetyksen vuoksi. Tuo sairaus tosiaan kulkee jollain tavoin geeneissä, joskin siihen saattaa vaikuttaa moni muukin asia.

      Toivottavasti et jää yksin taakkasi kanssa. Elämä kantaa, mutta koetut asiat on hyvä käsitellä ja surut surra. Isäni kuolemasta on pian vuosi, mutta ei ole päivää etteikö olisi edes kerran mielessäni. Voimia!

      Poista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit