Olet osa minua, AVM


Sairastan harvinaista sairautta nimeltä AVM (arteriovenöösi malformaatio). Se on synnynnäinen verisuoniepämuodostuma, jossa valtimon ja laskimon välistä puuttuu painetta tasaava hiussuoniverkosto.

Olen käynyt nyt viisi kertaa HUS:ssa hoidettavana, skleroterapiassa. Toinen nimitys verisuonilleni tehtävästi toimenpiteestä voisi olla embolisaatio eli tukkiminen.

Sairauteni on kuin kasvoihini kiinni kasvanut naamio. Se on osa minua, enkä pääse siitä ehkä koskaan eroon.





Viides hoitokerta

Rautatieasemalla junasta noustessani ajattelen, että on hienoa saapua taas maamme pääkaupunkiin. Kaupunkiin, jossa teinipojat näyttelevät keskaria aseman vartijalle, päihdeongelmaiset notkuvat ryhmissä juomassa, aseman ovien välissä tehdään salaista huumekauppaa, ulkomaalaiset kerjäläiset käyvät ihmisiltä pyytämässä rahaa. 

Metrossa lievää sosiaalisten tilanteiden pelkoa potevalle tulee tukalat olot, kun vastakkaista sukupuolta edustava nuorehko mies tuijottaa suoraan silmiin ilmeenkään värähtämättä. Korjaan ylipolvensaappaideni vetoketjua ja käännän katseeni toiseen suuntaan. Hän ei ole ulkomaalainen.




Valmistautuminen hoitotoimenpiteeseen

Minun tapaustani hoidetaan tukkimalla syöttäviä suonia. Tiedän, että joskus sädetetään tai leikataan, mutta etenkin leikkaaminen ei ole kuulemani mukaan kovin kannattava toimenpide. Embolisaatio on ollut hyvin toimiva keino, mutta suonet tahtovat tehdä lisää virtausta, ja siksi kertoja on monia. 

Minä siis marssin osastolle tiistaiaamuna klo 6:50. Saavun hoitoa edeltävänä päivänä Helsinkiin, jossa yövyn. Herätys on aamulla klo 5:15 ja käyn aamulla suihkussa. Syödä en saa, ja juoda vain hiukan. Kävelen metroasemalle ja jään rautatieasemalla pois. Hyppään nelosen ratikkaan ja ajelen Meilahteen. Lyhyt kävelymatka, ja olen perillä. 

Osastolle saapuessani saan huoneen, jossa on kaksi sänkyä. Vain kerran aikaisemmin huoneessa on ollut toinenkin. Riisun vaatteet. Hoitaja ottaa verenpaineen ja mittaa sormen päästä happisaturaation, kohta saapuisi toinen hoitaja ottamaan verinäytteen. Huoneen wc on yhteinen toisen huoneen kanssa.

Vaihdan sairaalan vaatteet ylleni: Löysät housut, leikkauspaidan, sukat ja aamutakin. Takin jätin tällä kertaa pois, en pidä siitä. Minua ei haittaa paljaana vilkkuva selkä tai leikkauspaidan läpi törröttävät nännit (sorry 😇). 

Hoitaja tuo esilääkkeen, tällä kertaa se on Tenox, mutta en halua sitä. Esilääke tuodaan jännitykseen, mutta koska en jännitä enää, en sitä myöskään ota. Saan pääni sekaisin myöhemmin muutenkin. 

Käyn vielä pissalla, ja asetun sängylle odottamaan kuljettajaa. Hovikuski kärrää minut sängylläni tunnelikäytäviä pitkin valoisaan odotustilaan. Toinen hoitaja vie minut ilmoittautumisen jälkeen saliin, jossa jätän pehmoisen sängyn ja kapuan kapealle leikkauspöydälle.



Nukuttaminen on miellyttävää

Käsivarteeni kiinnitetään mansetti mittaamaan verenpainetta joka viiden minuutin välein. Vasempaan kämmenselkääni tökätään kanyyli, jonka kautta tippuvat nesteet. Kanyylin laitto on kaikkein ikävintä koko operaatiossa. Edeltävällä kerralla anestesialääkäri laittoi sen enemmän kämmenen sivuun, jossa se ei sattunut lähellekään yhtä paljon. 

Otsani puhdistetaan pirtulla. Sinne laitetaan lätkät ottamaan aivosähkökäyrää. Sillä mitataan unen syvyyttä. Anestesiahoitaja kertoo myös, että käteeni annetaan sähköimpulsseja unen aikana tarkistamaan lihasrelaksaatiota. Rintaan liitetään vielä sydänkäyrää varten lätkät. Päälleni tuodaan kaksi lämmitettyä peittoa.

Anestesialääkäri saapuu paikalle. Kasvoilleni laitetaan happimaski. Lääkäri pökkää puudutusaineen kanyylista ensin, sillä nukutusaine aiheuttaa helvetilliset kivut suonessa. Sitten menee nukutusaine, minulle toivotetaan kauniita unia. Päässäni alkaa pyöriä. Yritän taistella ihanaa nukuttavaa tunnetta vastaan. Sitten saapuu pimeys. Tiedän, että pimeyden saavuttua minut liitetään hengityskoneeseen. 


Toimenpiteen jälkeen

Olen heräämössä. Yritän olla viestimättä havahtumisestani, mutta hoitaja kipittää heti luokseni nähtyään varpaanpääni liikahduksen. Hei mikäs vointi, mikä on kipu asteikolla 0-10? Kolme, vastaan hengitysputken karhentamalla kurkullani.

En tällä kertaa edes huomaa, että kaikki housuni ovat nilkoissa. Ensimmäiseln kerran jälkeen oloni tuntui hyväksikäytetyltä: Taju pimeni eikä tietoa mitä sen jälkeen on tehty. Nyt olen jo tottunut. 

Verenpaine ja happisaturaatio ovat erinomaisia. Hoitaja saapuu pian noutamaan minut takaisin osastolle. Pissattaa. Toimenpiteeseen meni noin kolme tuntia, ja mieleni tekee kahvia ja ruokaa.

Pääsen osastolle, mutta joudun maata vielä puoli tuntia, sillä toimenpiteen jälkeen täytyy olla pari tuntia vuodelevossa nivusen vuotovaaran vuoksi. En saa kahvia, vaan kasviskolmioleipää, mustikkakeittoa, jogurtin ja jaffaa. En saa edes nimeksi vatsaani täyteen tuolla määrällä. Onneksi laukussani on proteiinipatukka kotimatkaa varten.




Hoitaja pyytää sanomaan vielä numeroilla 0-10. Lasken kuuliaisesti kymmeneen. Hoitaja naurahtaa, ja mikä se kivun numero siitä vielä on? Ai. Kolme. Hoitaja tuumaa että oli esittänyt asiansa epäselvästi. Hänen lähdettyään jään nieleskelemään häpeänkyyneleitä. Alkoholistin lapsi ei anna armoa itselleen edes nukutuksen jälkeen.

Lääkäri tuleekin pian päästämään minua kotiin, mutta toteaa lyhyen keskustelun aikana, että pääni on vielä aivan sekaisin. Sanoin hänelle vetäväni kengät päähän. Hoitaja saapuu huoneeseen, jolle lääkäri tuumaakin että päästäkää se kotiin vasta kun on selvittänyt päänsä ja lakkaa kikattelemasta. 

Kotiin

Ajan taksilla rautatieasemalle, ja ostan kahvin mukaan junaan. Tanakka keski-ikäinen mies tulee puhumaan minulle vieraalla kielellä ja näyttää kolikkoa. En ymmärrä sanaakaan, mutta kiellän toistuvasti. Hän ärähtää minulle kiukkuisesti ja lähtee pois. Menen kahvin kanssa ulos. Juna on saapunut raiteelle seitsemän.

Junan yläkerrassa haisee pissa. Levitän sinisen takkini penkille kaiken varalta, ja istun sen päälle. Se on helppo pestä jos sitä vaatii. Laitan pahvisen kahvimukin roskiin ja katselen ikkunasta ulos. Juna lähtee liikkeelle. Kolme tuntia, ja olen kotona.




Mitä minulle siis tehtiin?

Jalan nivustaipeesta vietiin mikrokatetri isoa verisuonta pitkin vasemman korvani taakse, jossa syöttävään suoneen ruiskutettiin etanolia tai etanoliliimaseosta. Etanoli tekee suoneen paksun kohdan ja tukkii suonta välittömästi. Toimenpide tehdään nukutuksessa. 

Salissa, jossa skleroterapia tehdään, on iso monitori ja röntgenlaite. Toimenpiteessä käytetään myös varjoainetta, sen avulla nähdään miten suonet oikein risteilevät. Paljon muuta en sitten tiedäkään, sillä olen vahvasti unessa. 

Toimenpiteen jälkeen korvanlehteni on paisunut paksuksi limpuksi. Se on hurjan näköinen, mutta ei niin kipeä kuin luulisi. En tarvitse kipulääkettä. En ota edes Prednisolonia turvotukseen, sillä se aiheuttaa kovat rytmihäiriöt. Jalkaa joudun ontua hieman, enkä saa pariin päivään nostella mitään 5 kg painavampaa. 

Illalla molemmat ranteeni alkavat elää. Lihakset supistelevat mitä ilmeisimmin sähköimpulssien vuoksi, joita minulle on nukutuksen aikana annettu . Tämä on jossain määrin häiritsevää, mutta onneksi ohimenevää.




Viides kerta on takana. Montako on vielä edessä, sitä ei voi tietää.

Lue lisää: Elämää AV malformaation kanssa


- Meikku










Kommentit

Suositut tekstit