Lapsuuteni OCD eli pakko-oireinen häiriö


Se oli vain yksi tavallinen päivä, kun Facebookin Pullopostia lapsuudesta-ryhmässä joku kirjoitti OCD:sta ja kysyi aiheeseen liittyen kysymyksen. Minun on aina pakko selvittää kaikki minulle oudot termit, ja tottakai menin googlaamaan OCD:n.

Ja sen jälkeen hetkellisesti hajosin pieniksi palasiksi.

OCD eli pakko-oireinen häiriö

Kuin päähäni olisi ammuttu luoti, jonka seurauksena aivoni levisivät sirpaleina ympäriinsä. Minä- jo ennestään rikkinäinen ja hieman ehjääntynyt ihmisraunio tipahdin uudestaan tantereeseen.

OCD (obsessive-compulsive disorder) eli pakko-oireinen häiriö on päänsisältä käsin vaikuttava ahdistuneisuushäiriöihin luokiteltava sairaus, josta kärsivä ihminen lievittää ahdistuneisuuttaan kehittämällä tietynlaisia rituaaleja ja/tai ajatuksia.

Periaatteessa pakko-oireilla pyritään laukaisemaan jännitystiloja, stressiä, pahaa sisäistä oloa sekä sopeutumaan ympäristöön. Häiriön puhkaisee monesti kova stressitila, joten sen esiintyminen lapsena erilaisina rituaalinomaisina tapoina toimia tietyissä tilanteissa on hyvin tavallista, esimerkiksi juuri alkoholistiperheissä, vaikka Wikipedian mukaan perintötekijät ovat tässäkin mukana.

Tapoja toteuttaa pakko-oireista häiriötä

Pakko-oireinen häiriö ei esiinny läheskään aina samalla tavalla, vaikkakin kaava on sama: Se hallitsee jollain tasolla elämää, toistuu usein ja saattaa aiheuttaa voimakasta häpeää. 

Tyypillisiä asioita, johon pakko-oireet voivat liittyä ovat esimerkiksi hygienia, järjestys, numerot, ajatukset, seksi. Joku voi tarkistaa kymmenen kertaa ennen lähtöään hellan, kahvinkeittimen, oven ym. kun taas toisella on pakonomainen tarve pestä käsiään. Jollekin kauppatavarat täytyy pakata kassiin tietyssä järjestyksessä tai täytyy siivota monta kertaa päivässä.

Pakkoajatukset taas voivat käsitellä jotain pelkoa, kuten toisen satuttamista tahattomasti, tai vaikka sairastumista jolta täytyy suojautua pakonomaisesti. 

Oletko muuten seurannut aikanaan Ally McBealia? Siinä sarjassa oli enemmän tai vähemmän neuroottisia hahmoja, etenkin John Cage. Tai Sons of Anarchya? Chuckylla oli pakonomainen tarve tunkea kätensä housuihinsa ja vemputtaa, mutta se loppui kun hänen sormensa katkaistiin. 

Lapsuudessani esiintyneet pakko-oireet




Pakonomainen masturbointi


Kuvassa oleva lapsi (minä) oirehtii selvästi psyykkisesti jo ihan pienenä. Olin kuin tuo Chucky, paitsi että kukaan ei ole katkaissut sormiani. Tein tuota pääsääntöisesti piilossa, mutta toisinaan oikein jännän paikan äärellä vahingossa käteni eksyi haaroihini, ja joku sen ehti sitten jo huomata. Kaverini kerran kysyi että miksi teet noin? Kysyin että miten, ja niin hän näytti. En muista mitä vastasin sen jälkeen, kai nolostuin.

Eipä siinä mitään, minäpä keksin orgasmin ilon pari vuotiaana, ja yritin opettaa sitä päiväkodissa kaverillekin. Hänellä ei ollut kyllä mitään käsitystä mistä on kysymys, ja ihan hyvä niin! Vasta vanhempana minäkin ymmärsin, ettei tää ehkä olekaan niin normaalia.

Kysymys ei ollut mistään niin ilosta, vaan lähinnä ahdistavasta tavasta jolla pyrin poistamaan jännitystä tai stressiä. Eikä mistään pitkästä ajastakaan, vaan minuutista parista kun homma oli ohitse. Jäänteitä on vielä tänäkin päivänä, jokin tekemätön asia saattaa nostaa tarpeen, mutta sen sijaan juon vaikka vettä tms. ja asia saattaa unohtua sillä.

Kynsien järsiminen ja käsien täpistely

Masturboinnin lisäksi järsin kynteni jatkuvasti verille. En vain pelkästään sormeni kynsiä, vaan myös varpaan kynnet. Olisin varmaan järsinyt toistenkin kynnet jos joku olisi omiansa tarjonnut.

Kynsien järsiminen jatkui ihan aikuisiälle saakka, ja loppui kun pakotin itseni lopettamaan. Se oli jäänyt ikäväksi tavaksi, josta tuntui olevan mahdotonta päästä eroon. Kokeilin jopa tekokynsiä, että omat kynnet siellä alla saisivat kasvaa. Huonosti niiden kanssa kuitenkin kävi - yksi tippui kaverini syntymäpäiväkakkuun. 

Pienenä täpistelin myös käsiäni jatkuvasti. Aina kun oli jotain kivaa/jännää/kamalaa/ahdistavaa/pelottavaa tiedossa. Isäni siitä joskus ärtyneenä huomautteli, että lopeta jo tuo saatanan täpistely.

Se oli jossain vaiheessa niin tavallista minulle, etten sitä pystynyt kontrolloimaan läheskään yhtä hyvin kuin masturbointia, johon koin kuuluvan niin suurta häpeääkin. En muista mihin se loppui, lopetin varmaan senkin väkipakolla. 

Miten OCD hoidetaan?

Minä olen saanut itse kontrollin näihin, koska nämä pakko-oireet ovat pitkälti tiedostettuja ja siten helpompia kontrolloida kuin ajatukset. 

Erilaisilla terapian muodoilla saadaan (lähde internetin ihmemaailma) tuloksia paremmin kuin lääkehoidoilla. 

Toiset ovat saaneet itse avun ihan joko puuttumalla omiin käyttäytymismalleihin tietyissä tilanteissa, tai lukemalla alan kirjallisuutta ja saamalla sitä kautta apua. Vertaistuki on myös hyväksi näissä kaikissa tapauksissa. 


Nyt olen jo hieman päässyt niskan päälle säikähdykseni kanssa. Oivallus tuli niin kirkkaana tästäkin, mutta on helpottavaa nyt ymmärtää, miksi on käyttäytynyt niin tyhmästi ja runksinut menemään niin päiväkodin vessassa, vanhempien sängyssä ja ties missä. Minä en todellakaan selvinnyt tuosta helvetistä ilman psyykkisiä sairauksia. Niistä huolimatta en ole aloittanut terapiaa (pitäisiköhän?), vaan luomuna tässä mennään. Kovasti suurta terapiaa ja vertaistukea onkin jo tarjonnut blogini lukijoineen sekä erilaiset Facebookin ryhmät. Kiitos siitä teille.

Myöhemmin palaan aiheeseen, miten OCD ilmenee minulla tänä päivänä.


- Meikku


PS. Tämän blogitekstin kirjoituksen aikana kuuntelin Armin van Buurenin In and out of loven 26 kertaa




Kommentit

  1. Pikaisesti kommenttia nukutuspuuhien keskeltä, mutta oletko perehtynyt lasten hyvin normaaliin masturbointiin, josta käytetään nimitystä "unnutus"? En yritä sanoa, etteikö sinulla olisi esiintynyt sitä nimenomaan pakko-oireisesti stressin lievitykseen, mutta tarkoitan tällä vain antaa perspektiiviä siihen, että toisaalta hyvin pienestä pitäen on normaalia että lapset unnuttavat ja toiset tekevät sitä huomattavasti runsaammin ja avoimemmin kuin toiset. Jos se toisi jotain lohtua ja häpeän poistumista omista lapsuusmuistoistasi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Olen tietoinen "unnutuksesta" ja mietinkin ennen kirjoittamista, olisiko kysymys ollut vain siitä. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään siitä, joskin sitäkin on varmasti ollut mukana. Nyt aikuisiällä kärsin tuosta tarpeesta edelleen, jota esiintyy juuri sellaisina hetkinä, kun muistan jonkun tekemättömän tehtävän joka stressaa tai muuta vastaavaa.

      Poista
    2. Varmasti tosiaan jälleen kyse siitä, että ilmiö voi olla normaali, kunnes se ei ole enää määrän ja toteutuspaikan tai -tavan suhteen asianmukainen. Ja hei alempaan kommenttisi kommenttiisi vielä, minäkin inhoan "unnutus"-termiä! Sen asian (lasten tutustuminen kehonsa mielihybäkeskuksiin ja masturbointiin) viisi olla ihmisille helpompaa, kun sitä ei kiedottaisi johonkin nukkumatin ja höyhenpilven risteymään.

      Poista
  2. "Joskus lapsen oman toiminnan ohjaus ja tunteiden säätelytaidot eivät ole vielä kehittyneet.Tällöin lapsi saattaa unnuttaa erityisen paljon ja siihen kannattaa pysähtyä. Kyseessä voi olla stressioire, joka poistuu itsestään aikanaan, aivan kuten itsensä heijaaminen tai huulien pureskelu. On hyvä huolella tutkia, onko lapsella joku hätä johon pitää puuttua, ja koettaa ohjata lasta lempeästi johonkin muuhun toimintaan. Eristäytyminen omaan maailmaansa unnuttamalla kuvaa lapsen voimakasta tarvetta paeta tilanteesta sekä itse keksityn keinon tehokkuutta. Unnuttaminen ei onneksi ole oireena vaarallinen, kunhan siihen ei liity itsensä satuttamista. Pakonomaisen unnuttamisen esiintyessä kannattaa perheen hakea tilanteeseen apua esimerkiksi perheneuvolasta.
    Lapsi ja vanhemmat tarvitsevat tukea itselleen. Aikuisten on hyvä muistaa, että lapselle tärkeää on turvallisuuden tunteen vahvistaminen, lapselle omista rajoista ja oikeuksista kertominen sekä lohdun ja rauhoittelun tarjoaminen niinä hetkinä, jolloin lapsi on vastaanottavainen. Unnutus todennäköisesti vähenee aikanaan.
    Tärkeää on, ettei lapsen oireeseen suhtauduta paheksuen tai tuomiten. Se saattaa olla lapsen ainoa keino selviytyä sietämättömän olonsa kanssa. Lasta eivät auta rankaisut, pilkka, tai halveksiva puhe. Lapsi toimii näin, koska on oppinut helpottamaan oloa edes jollakin keinolla. Tätä keinoa ei voi noin vain kehotuksesta vaihtaa, koska kyseessä on kokonaisvaltainen olo ja oppimisreaktio. Sen sijaan kannustus ja turvallisuus auttavat niin, että lapsen stressitaso hiljalleen laskee, hänen tarpeensa paeta tilanteista vähenee.
    Varhaisvaiheiden pakonomainen itsetyydytys voi siis jättää jälkensä lapsen seksuaaliseen kasvuun siinä tapauksessa, että ympäristö tuomitsee sen, eikä ymmärrä lapsen näkökulmaa."

    Lainauksena väestöliiton sivuilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Näinpä juuri. Tosin inhoan tuota sanaa "unnutus", mutta ehkä aikuisten on helpompi käsitellä muuten niin vaikeaakin aihetta.

      Poista
  3. Hei Meikku,
    Löysin blogisi Facebookin suositteleman uutisen välityksellä ja olen nyt viimeiset tunnit lukenut kirjoituksiasi. Ensinäkin kiitos avoimuudestasi, kiitos että kirjoitat näistä meitä niin valitettavan monta koskevista asioista. Viimeistään tämä kirjoitus kolahti todella ja sai minut itkemään. Kirjoituksesi pakkomielteisestä masturboinnista on kuin minusta kirjoitettu. Olen perheestä, missä äiti juo ja isä kärsii mielenterveysongelmista. Perheessä on aina ollut ahdistava pelon ilmapiiri ja osani näkymättömänä auttajana opin jo varhain. Onneksi on kolme sisarta kuitenkin.. Opin ”pimputtamaan” jo nelisen vuoden iässä luulisin. Sohvallakin käsi eksyi painelemaan ja orgasmi oli nopeastisaavutettava turvapaikka; oma aarre mihin pystyi aina luottamaan. Tätä tein muiden läsnäolosta huolimatta ja äiti saattoikin kysyä taasko pimputan. Ei muistaakseni toruttu kuitenkaan. Seksi on aina kiinnostanut kovasti ja oma seksuaalisuus on häiritsevän voimakas. Koko iän se on myös tuntunut hallitsemattomalta ja liialliselta, jotenkin liikaa keskittymistä ja aikaa vievältä. Myös masturbointi ja jännitteiden stressin ja ahdistuksen purku orgasmein on säilynyt. Saatan jatkaa pakkomielteistä orgasmien tuottamista tuntikausia niin että jo sattuu mutten pysty lopettamaan. Vetäytynyt ihmissuhteista kun mikään muu ei tunnu tuovan samanlaista tyydytystä. Yliopisto opintoihinkaan en ole pystynyt keskittymään vaan olen ollut sairaslomalla tämän pakkomielteisyyden ja siitäkin johtuvan ahdistuksen ja masennuksen takia. Halut vain vievät keskittymisen enkä pysty lopettamaan kun yritän istua vaan annan periksi. Syyskuussa alkaa terapia mikä on jo kauan pitänyt aloittaa mutta rahahuolet viivyttäneet. Nykyinen kumppani ei ymmärrä miksi pitää olla tällainen.. Oli tarve kirjoittaa ja kertoa samasta kokemuksesta kun en ole kuullut tai lukenut kenelläkään näin vastaavaa. saatika että tästä ylipäätään kokisi voivansa ihmisille puhua.. sekin myötävaikuttaa vetäytymiseen.. Kiitos sinulle vielä suuresti kun jaat, jatkan lukemista ja toivon valoa ja siunausta polullesi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos koskettavasta kommentistasi. On erittäin hienoa, että aloitat hoitokontaktin ja saat sitä kautta apua ahdistukseesi ja seksiriippuvuuteesi. Se ei ole suinkaan mikään pikkujuttu, jos se vaikuttaa elämään noin suuresti, aiheuttaen koko ajan ahdistuksen ja häpeän kierteen.

      Itselläni se ei ole ollut noin voimakasta, mutta jos yhtään lohduttaa, niin oireet ovat lähdes kadonneet viimeisen vuoden sisällä. Toivon voimia terapiaan ja sitä kautta myös keinoja saada kumppanisi ymmärtämään sinua paremmin.

      Poista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit