Psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla


Tunnen olevani valmis aloittamaan tunkion kaivelemisen ammattiauttajan avustuksella. Heinäkuussa soitin terveyskeskukseen tiedustellakseni, mitä reittiä pitkin pääsee esimerkiksi Kelan tukemaan psykoterapiaan. Vaihtoehtoja oli kaksi: Joko yleislääkärin kautta lähetteellä, tai tapaamalla psykiatrisen sairaanhoitajan alkukartoitusta varten. Valitsin sairaanhoitajan.





Tapaaminen ei jännittänyt

Ei sitten yhtään. Ennen vastaanottoa aika ehdittiin siirtää kahdesti. Vitsailin miehelleni vielä päivää ennen, että vielä ehtii peruuttaa kolmannenkin kerran. Onneksi ei sentään kolmatta kertaa aikaa peruutettu, olin nimittäin sumplinut työkuviot jo niin että pääsisin lähtemään. 

Vastaanotto oli tavalliseen tapaan terveyskeskuksessa, jonne kutsuttiin nimellä sisään. Mutta sen sijaan, että sairaanhoitaja olisi istunut tietokoneella, hän istuikin tuolilla vastapäätä kynän ja lehtiön kanssa. 

Hän esitti joitain kysymyksiä, ja minä vastailin. Hän kertoi, ettei yleensä hänen vastaanotolla availla sen kummemmin asioita, vaan potilas voi kertoa sen verran mikä tuntuu hyvältä. Kerroin autolla ajamisen pelostani, että haluan päästä siitä eroon. Lapset kun alkavat olla sen ikäisiä, että heitä täytyy kuskata hoitoon, harrastuksiin ym. Sitä paitsi, kun kumminkin TYKKÄÄN autolla ajamisesta, on se kurjaa ettei voi tehdä sitä mistä tykkää.

Oivallus tälläkin kerralla

Hän kysyi, oliko lapsuudessani tapahtunut jotain kamalaa liittyen autoihin, esimerkiksi kolaria tms. Kerroin, että isäni on pakottanut minut ajamaan autolla kolme kertaa, joista yhden kerran ajoin ojaan kun en kaurapellolla nähnyt sitä.  Silloin oli tarkoitus mennä postilaatikolle autolla. Sitten kun auto oli ojassa, hän alkoi nauraa ja haki äitinikin nauramaan tilanteelle. Minä vannoin, etten koskaan enää koske auton rattiin. 

Olenhan lisäksi ollut lukuisia kertoja kyydissä siten, että isäni on ajanut autolla humalassa. Näistä asioista olen toki kirjoittanut aiemminkin blogissani, mutta nyt tämän sairaanhoitajan vastaanotolla tuli sellainen oivallus, että ahaa! Niin tietenkin, pelkoni ajaa autoa kumpuaa siis näistä lapsuuden tapahtumista!!



Traumaperäistä

Kerroin siis sosiaalisten tilanteiden pelosta, joka tosin aika paljon jo on helpottanutkin vuosien saatossa. En enää stressaa jotain tapahtumaa samalla tavalla, eikä minun tarvitse tietää esimerkiksi ravintolan menua etukäteen. 

Kerroin myös kohonneista OCD-pisteistä, ja esimerkkinä ajatuksista käsitellessäni isoja veitsiä. Hoitaja kirjasi näitä asioita ylös. Kuollaksenikaan en enää muista, mitä hän sanoi tuosta traumaperäisyydestä. 

Lisäksi sairaanhoitaja kysyi, olenko alakuloinen ja saanko nukuttua yöni. Hän esitti myös muutamia muita kysymyksiä kartoittaakseen tilannettani. Unenlahjoissani ei yleensä ole mitään vikaa, mutta kerroin että isäni kuoleman jälkeen mielialani on mennyt vuoristorataa ylös ja alas.

Psykologin vastaanottoa odotellessa

Sairaanhoitaja kysyi, haluanko nimenomaan terapiaan, vai kokeilisinko ensin psykologia. Minähän kävin noin kymmenen vuotta sitten työpsykologilla, ja se oli kerrassaan karmaiseva kokemus. Hän ei ollut oikea ihminen, enkä minä kenties ollut vielä riittävän valmis aloittamaan tonkimista. Silloin vasta rakensin tunkiota.

Mutta nyt kun tunkio on valmis, olen valmis kaivelemaan sitä enemmän. Kerroin hoitajalla, että etenkin tänä kesänä minusta on tullut uhmaikäinen. Haastan riitaa ja kokeilen rajojani. Epätavallinen käytös heijastuu puolisooni, joka on tottunut pitämään minua vakaana ja turvallisena. 

Olen ollut aina kova säästämään rahaa, mutta tänä vuonna en ole saanut säästettyä paljon mitään. Kaikki on palanut taivaan tuuliin. Lähdin illaksi pienille festareille täysin epävarmana seurasta. Luotin vain siihen, että kyllä niitä tuttuja löytyy.

Sairaanhoitaja oli sitä mieltä, että tämä kaikki johtuu vapautumisesta. Kun ei enää tarvitse olla varpaillaan ja peitellä, olenkin alkanut toimimaan eri tavalla kuin ihmiset lähelläni ovat tottuneet. Se on hyvä asia. Vielä lopuksi hän kysyi, kuohuuko mieleni kovin. Ei kuohunut.

Nyt odotan aikaa psykologille. Kai se neljä kuukautta nopeasti menee? Onhan minulla tämä blogi, jonne voin kirjoitella ajatuksiani sillä välin. 


- Meikku

Kommentit

  1. Itse olen käynyt myös MTH:lla useamman vuoden aikanaan. Sisältä kummunnutta pahaa oloa emme saaneet purettua, joko voimakkaiden tunnelukkojen/traumojen vuoksi tai sitten siksi, että olen neuroepätyypillinen, jolloin perinteisistä keinoista ei ole apua. Ensimmäistäkään uutta oivallusta en noilla käynneillä kokenut ja surukseni sain useasti huomata ruotineeni asioita paljon syvemmin, mihin MTH:n kyvyt riittävät.

    En halua lannistaa sinua, kerron vain oman kokemukseni aiheesta. Monille on apua pelkästään siitä, että ensimmäistä kertaa elämässä he tulevat kuulluiksi. Heidän ei tarvitse yrittää olla näkymättömiä ja sulautua tapetteihin. Se on toisille pelottavaa tai hämmentävää ja toisille se on toivonkipinän syttyminen.

    Itse koin sen olevan kuormittavaa, sillä olin jo kyseiset asiat käynyt mielessäni läpi ja "tunkion" tonkimisesta en kostunut muuta, kuin karmaisevan hajun siivittämänä(jos sanaleikki sallittaneen) kärpäsparven.

    Toivon, että löydät tasapainon, sillä sen me kaikki ansaitsemme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. En toki lannistu, tiedostan kyllä että ihmiset ovat erilaisia ja yksi asia ei välttämättä sovi toiselle jne. Itsellä nuo kokemukset näistä kallonkutistajista on aika vähäisiä, joten aika avoimin mielin olen menossa enkä mitään ihmeparantumista edes odota tapahtuvan.

      Ehkä juuri tuo tasapaino on se, jota lähden hakemaan, nimittäin isäni kuoleman jälkeen en tiedä itsekään mikä on minua ja mikä on vain jotain vaihetta jota olen käymässä läpi.

      Poista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit