INTROVERTTI JA ERITYISHERKKÄ ALKOHOLISTIN LAPSI

(Siirretty KK:n blogista)



Ajattelin, että mikään ei enää hetkauta sen jälkeen mitä olen saanut itsestäni selville blogini olemassaolon aikana. Ja taas putosin penkiltä!

Yhteen aikaan erityisherkkyydestä oli joka paikassa, ja se hypetys oli jotain niin rasittavaa, etten tutustunut aiheeseen sen syvällisemmin. Joo hankaavat saumat ärsyttää ja villapaita kutittaa... Ei kosketa minua. Mutta olen tiennyt kuitenkin jo pidemmän aikaa olevani introvertti, joka sekin jo helpotti ymmärtämään tiettyjä käyttäytymismalleja.

Sitten näin Instagramissa julkaisun ja jokin sai minut klikkaamaan linkkiin. Järkytyksekseni 9/10 noista julkaisun kohdista osui ja upposi. Siitä paikasta aloin kaivelemaan lisää tietoa aiheesta, ja tein pari testiä jotka todellakin tukevat uutta oivallusta itsestäni.

Nyt ajattelin blogijulkaisun muodossa miettiä, miten tämä erityisherkkyys on kenties ilmentynyt lapsuudessani.

HSP & LAPSUUS


Olen pitänyt itseäni lapsesta saakka jotenkin tyhmänä. Ala-aste meni siinä 7-8 keskiarvolla, ja yhdestäkin matematiikan kokeesta sain puhtaasti nolla oikein. Se koe käsitteli digitaalisia kellonaikoja, joista en tiennyt yhtään oikein. Missä lie ajatukset liihotelleet kun näitä opetettiin?
Ylipäänsä kuvittelin, että päässäni on jotain pahasti vialla kun en meinannut millään pysyä siinä tahdissa mitä koulussa opetettiin uusia asioita.

Nyt olen alkanut miettimään, että ehkä kenties en pystynyt vastaanottamaan ja prosessoimaan uutta asiaa liian nopeasti. En ehtinyt sisäistämään, tulva oli liian suuri ja osa valui suoraan toisesta korvasta ulos. Tunti yhtä aihetta, toinen toista, pari tuntia sitä ja tätä. Kun vihdoin sai aivot kääntymään yhteen aiheeseen, piti jo vaihtaa toiseen.

Musiikista ja sen tärkeydestä olen vanhan blogin puolella kirjoittanut aiemminkin. Katsoin sen tuovan paljon enemmän iloa kuin uusien vaatteiden. Jos siis sain rahaa käsiini, suuntasin ostamaan uuden cd-levyn uusien vaatteiden sijaan. Kuuntelin musiikkia joka päivä ja paljon. Ja se vaikutti myös paljon mielialaan ja vireystasoon.

Olin lapsena hyvin harkitseva, varovainen ja tarkkaavainen. Tarkkailin jatkuvasti ympäristöäni ja toisia ihmisiä, enkä kovin spontaanisti lähtenyt juttuihin mukaan. Tai jos lähdin, niin päin puutahan se sitten saattoi mennä kun en etukäteen ollut miettinyt loppuun asti.

Alkoholisti-isäni tunnetiloja opin erityisen tarkasti havainnoimaan, sillä niillä oli eniten merkitystä elämäni laatuun. Siitä riippui tuliko seuraava tappelu vai pystyinkö ohjailemaan ajatukset muuhun aiheeseen. Äidilleni jouduin usein myös sanomaan että "hiljaa" ettei ärsytä tappeluun asti.

Konfliktitilanteet olivat useimmiten sellaisia, mihin en mielelläni mennyt lähelle. Joskus saatoin kävellä taustalla huoneessa, jolloin aikuiset saattoivat ehkä hieman suodattaa tekemisiään (lue: Isäni ei nähteni lyönyt niin lujaa). Pääsääntöisesti pyrin kuitenkin välttämään niitä. Riidan osapuolena oleminen sai minut suistumaan radaltani holtittomaan tärinään ja punastumiseen.

Juuri punastumisen, tarkkailun ja introverttiytenikin vuoksi hakeuduin syrjään, pois huomion keskipisteenä olemisesta. Kehitin äänettömän askeleen ja suurinpiirtein liikuin varjoissa. Kuulin ja näin silti tarkasti kaikenlaista, kuten koululuokassa kuiskaillut ilkeät sanat, loukkaavia sanoja sisältävän paperilapun, epäkunnioittavan mulkaisun toista ihmistä kohtaan, mutta myös sanattoman kiinnostuksen.

Itkuherkkyyden vuoksi jouduin näkemään tavallista enemmän vaivaa päästäkseni muilta piiloon. Menin joko vessaan kokoamaan itseni, tai odotin ilmeettömänä kotiinpääsyä jossa saatoin vasta päästää todelliset tunteeni esiin.

Viihdyin omissa oloissani, ja joskus jopa ärsyynnyin jos kesken hyvän leikin joku tuli kylään. Olin toki iloinen seurasta, mutta kaipasin olla yksinkin, tehdä asiat omalla tavalla, ottaa vain itsensä huomioon ja purkaa päivän tapahtumat. Olin koulussakin parhaimmillani silloin, jos olin yksin eri huoneessa kuin muut, tai korkeintaan parin muun oppilaan kanssa.

Sain helposti huonon omantunnon pienestäkin asiasta. Lapsena joskus varastin Jenkkipurkkaa, ja se lojui kaksi viikkoa laatikossa ennen kuin uskalsin sen syödä. En tiedä miksi varastin, se oli selkeästi hyvin epämiellyttävää. Väärin asetellut sanat saivat minut ajattelemaan kaikenlaista, ja tapahtuneet tilanteet tapahtuivat mielessäni vielä hyvin monta kertaa.

Omasin hyvän mielikuvituksen ja inspiroiduin helposti, mutta juuri missään se ei näkynyt. Otin koulussakin kaikki valinnaiset kuvikset ja musiikit, mutta silti olin keskinkertainen. En nyt oikeastaan vieläkään tiedä, millä osa-alueella olen luova. Erityisherkät kun ovat usein luovia, ja tiedän itsekin olevani... En vain tiedä missä =D. (No okei, osaan laulaa mutta en juuri näytä sitä, ja pidän valokuvauksesta, sekä olen joskus kekseliäs). No, palataan tähän toisella kertaa.

Lapsena vaikutuin televisiosta monta kertaa. Alfred J. Kwak oli pelottava, mutta samalla jännittävä ja mielenkiintoinen. Sitä samaa edusti Twin Peaks, jonka seuraaminen ei isäni mielestä ollut soveliasta pienelle lapselle. Hän silti jostain syystä antoi minun katsoa sitä, varmaan koska katsoi itsekin. Pitkään pelkäsin pöllöjä, mutta jumaloin sitä sarjaa.

Sitten joskus tuli suomalainen ohjelma, jossa tapettiin Kurkiseksi? nimetty mies, käärittiin muoviin ja pökättiin vesille. Se jäi pitkään takaraivoon kummittelemaan, mutta tavalleni uskolliseen tyyliin en ottanut asiaa puheeksi kenenkään kanssa. Mitäs pienistä, kun ei pienetkään meistä.

Ihan oikeasti, kaikkein hirveintä on ollut Hopeanuoli. Voi luoja sitä hullua karhua, miten sitä piti pelätä! Hopeanuoli löytyy kokoelmastani, vieläpä se raaempi versio, ja pelkään sitä hiivatin karhua edelleen.

Sitä vaan, että kaikki tuntuu vaikuttavan meihin aika voimakkaasti. Kosketus, äänet, valot, hajut, maut, tapahtumat ympärillämme, tunteet. Niin, ne tunteet. Etenkin ne tunteet.

Ja kun tähän lisätään vielä tuo introverttius, niin tulee mielenkiintoinen paketti. Introvertti, erityisherkkä, traumatisoitunut ja psykologin tarpeessa oleva alkoholistin lapsi. Aamen.

Palaan asiaan vielä uudestaan, kun jaksan kirjoittaa miten tämä kaikki ilmenee näin keski-ikää lähestyttäessä, kun on oman tutkailunsa kohteena jatkuvasti. Voin kertoa, että napanöyhtää löytyy, kun vaan ehtii kaivella.
- Meikku

PS. Se linkki siihen julkaisuun löytyy TÄÄLTÄ

Kommentit

Suositut tekstit