KIITOS KUN KÄVIT KYLÄSSÄ PTSD

(Siirretty KK:n blogista)



Minä olen tuntenut jo pienestä pitäen sellaisen kaverin, jota en näe usein, mutta joka kulkee vierelläni koko ajan.

Sen jälkeen, kun isäni kuoli viinan aiheuttamaan maksakirroosiinsa vuonna 2017, tuo kaveri on tullut useammin kyläilemään. Viime vuonna se kävi muutaman kerran.

Kirjoittaessani muutamia henkilökohtaisimpia blogipostauksiani vanhan blogin puolelle, sain kuin sainkin yllättävän vieraani käymään. Lukiessani Erään tapon tarina- kirjaa, tuo kaveri käväisi jälleen kylässä.

Tämän vuoden puolella, ihan kuukauden sisään se vieraili luonani peräti kaksi kertaa. Se on aika epämiellyttävää seuraa, sillä sen läsnäolo muistuttaa menneisyyden traumaattisista tapahtumista. Se myös aiheuttaa fyysisiä ja psyykkisiä ahdistusoireita.

Tämä paskamainen kaveri on nimeltään traumaperäinen stressihäiriö, eli posttraumaattinen stressihäiriö, tuttavallisemmin PTSD, ja aiheuttaa minulla satunnaisesti tilanteista riippuen erityisiä kohtausmaisia reaktioita tiettyihin tilanteisiin.

Tänä vuonna PTSD tuli helmikuussa ensimmäisen kerran. Aluksi en kiinnittänyt asiaan edes huomiota. Se alkoi vaan käsien vapinalla. Vapina tosin yltyi nopeasti koko kehon kattavaksi tärinäksi vaikka kylmä ei ollutkaan. Seuraavassa hetkessä nyyhkytin ja hyperventiloin sängynreunalla. Lopulta rauhoituin toisen ihmisen läheisyyteen.

Jälkeenpäin en muista hirveästi tilanteesta tai sen kestosta. En kokenut sitä myöskään pelottavana tai mitenkään erikoisena. Toisen kyllä taisin säikäyttää. Tiedän kyllä, että tilanteen laukaisi päälle erään vanhan suhteen aikana koettu tapahtuma, josta sain voimakkaan takauman.

Itse asiassa, tämä tapahtui samana päivänä, kuin se jäätyminen josta kirjoitin aikaisemmin. Päivä oli todella raskas.

Toisen kerran sain PTSD-oireita katsottuani elokuvaa nimeltä Sovinto. Elokuva kertoo Suomesta Ruotsiin muuttaneesta perheestä, joilla oli hyvin samankaltaisia ongelmia kuin minun lapsuudenkodissani, eli rahattomuutta ja alkoholismia. Pääsin melkein jo elokuvan loppuun kun siinä tuli kohtaus, joka oli yksinkertaisesti liikaa.

Painoin kaukosäätimestä pause-nappulaa ja ryntäsin pesuhuoneeseen oven taakse hengittelemään ja rauhoittumaan. Elokuvan tapahtumat siinä hetkessä olivat hyvin intensiivisiä ja erittäin uskottavasti näyteltyjä, joten ei mikään ihmekään että löi yli ja lujaa! Jälleen sain olla siinä onnellisessa asemassa, että sain rauhoittua toisen ihmisen kosketukseen.

Terveyskirjasto.fi-sivusto kertoo PTSD:stä, että oirekuvaan kuuluu kolme selkeästi toisistaan erotettavaa pääryhmää: Trauman uudelleenkokeminen, tiettyjen tilanteiden, esineiden ja paikkojen välttäminen sekä jatkuva varuillaanolo.

Minä tunnistan itsessäni tuon ensimmäisen luokan, missä reagoin tietynlaisiin tilanteisiin sekä näen painajaisunia lapsuudestani, erityisesti isästäni sekä siitä vihreästä talosta, jossa kasvoin suurimman osan lapsuudestani.

" Traumaperäisen stressireaktion kehittyminen ei välttämättä edellytä kokemusta omasta hengenvaarasta, vaan myös toiseen ihmiseen kohdistuvan traumaattisen kokemuksen näkeminen tai tieto läheisen tai tuttavan henkeä uhkaavasta äkillisestä onnettomuudesta voi olla traumaperäisen stressireaktion taustalla."
Lapsuudessani se kaikki, mitä olen nähnyt äidilleni tapahtuvan, ja myöhemmin parisuhde jossa itse olen traumatisoitunut pahasti. Isäni joskus sanoi, että jos tulee sellainen tilanne, on vintillä aina sulle paikka. Muistan jopa harkinneeni sitä. Ajatella, olisin ollut valmis hyppäämään takaisin vanhempieni katon alle kuin jäämään saman katon alle silloisen avomiehen kanssa.

Vanhempieni luona oli sentään välillä niitä hyviäkin hetkiä, kun he olivat selvinä. Silloisen avomiehen luona ei ollut.

Pääsääntöisesti minulla traumaperäinen stressihäiriö on oireillut painajaisunina. Samalla teemalla, tai kokonaan kerta toisensa jälkeen samanlaisina. Olen nähnyt lukemattomia kertoja unia entisestä avopuolisosta, joissa olen pakotettu olemaan hänen kanssaan vaikka unessa olen ollut aina lähdössä pois.

Ensimmäinen kunnon kohtaus tuli kuitenkin silloin, kun esikoisen synnytys käynnistettiin. On muutenkin ahdistavaa maata sairaalassa, ei siihen paljon tarvita lisää. Lisäksi vielä supistuksista johtuvat kivut.

Kova naislääkäri teki sisätutkimuksen, teki hirveän kipeää, kylmästi totesi ettei kohdunsuulla ole tapahtunut yhtään mitään, eikä millään tavalla pahoitellut tekemäänsä kipua. Heitti käsineet roskiin ja häipyi paikalta. Jätti potilaan tärisemään, itkemään ja hyperventiloimaan.

Satuin makaamaan käyrällä juuri, joten siihen sentään reagoitiin kun kohtaus vaikutti vauvan sydänääniin. Minua pyydettiin rauhoittumaan, mutta en pystynyt. En saanut hengitystä itse tasoittumaan millään. Lopulta sieltä tultiin pyörätuolin kanssa, ja minut siirrettiin synnytysosastolle parempaan seurantaan.

Vasta osastolla rauhoituin pikkuhiljaa. Paikalla oli kätilö koko ajan, minua ei jätetty yksin hetkeksikään, vaikka kätilö ei tehnytkään sen ihmeellisempää kuin rauhassa istui koneella ja sieltä jutteli minulle. Vauvan sydänäänet rauhoittuivat myös. Sitä vieläpä ihmeteltiin, että eihän tässä sitten mitään ollutkaan. Eipä niin. Äidin reaktio jäi hoitohenkilökunnalta kokonaan tajuamatta ja tilanteesen puuttumatta.

Lääkärin tunteeton ja kylmä kohtelu lopulta laukaisi sen. Koska en itsekään sitä tunnistanut, en osannut sitä ottaa myöskään puheeksi kun synnytystä käytiin jälkeen päin kätilön kanssa läpi. Asia jäi siis käsittelemättä, ja vasta nyt olen tämänkin ymmärtänyt. Sen, mistä sairaalassa oli kysymys.

Mutta mistä tuo takaumana sitten tuli, sitä olen miettinyt. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että koska myöskään isäni ei vastannut lämmöllä pahaan olooni vaan pikemminkin tunteettomasti vähätellen, oli tämä kaiken takana ja johti stressireaktioon synnärillä.

(Myöhemmin asiaa miettiessäni olen tullut siihen johtopäätökseen, että kyseessä on ollut kuitenkin paniikkikohtaus)

No, mitä tällaisen ilmetessä voi tehdä? Itselläni ei ole vielä niin paljon kokemusta, että osaisin varmaksi sanoa, mutta rauhoittava kosketus on tähän saakka ollut tehokas keino. Jotakin sellaista, joka tuo turvaa siihen tilanteeseen ja saa rauhoittumaan. Se on tärkeintä.

Luulen, että näitäkin oppii siinä määrin ennakoimaan, että pystyy sitten rauhoittumaan ennenkuin se pääsee yltymään ihan mahdottomaksi. On helpompi saada ohi pelkkä tärinä kuin hillitön itku ja tiheä hengitys. Ainakin tiedän, että silloin kun tulossa on suurta, se alkaa käsien vapinalla.

Lievät takaumat saa itse ohi menemällä tilanteesta pois tai tekemällä välillä jotain muuta jossa rauhoittuu. Hyvänä apuna toimii oikeanlainen hengitystaktiikka, joka pätee mihin tahansa stressaavaan tilanteeseen.

Tulossa olisi taas käynti psykologilla. Ajattelin ottaa posttraumaattisen stressihäiriön puheeksi siellä, sitä emme ole käsitelleet lainkaan vielä. Toistaiseksi ainakaan vapinoita ei ole sielä esiintynyt.

- Meikku

Kommentit

Suositut tekstit