KUN V*TUTTAA OLLA NIIN PERFEKTIONISTI

(Siirretty KK:n blogista)



Ajan auton katokseen. Voi helvetti se meni vinoon! Onko muiden autot suorassa vai vinossa?... Okei, toi bemari on vinossa, mutta toisaalta se on paljo pidempikin kun mun auto joten se on vaikeampi sinne saada hyvin. Hmm, mitähän naapuri nyt ajattelee kun tuosta omallaan lähtee, varmaan jotain etten sitten yhtään osaa ajaa. No olkoon nyt tällä kertaa, huomenna ajan sen siihen suoraan.
No tänään meni suoraan, mutta nyt niin lähelle tolppaa että taatusti en saa sitä pois ilman että peili lähtee. Asia vaivaa koko päivän ja hyvä ettei yöunetkin lähde sitä miettiessä. Etkö sä nyt typerä idiootti saa sitä autoa sinne ajettua täydellisesti?!

Peruutan autoa katoksesta, ja tytär 6v huutaa takapenkiltä IIK pian me törmätään! Mulkaisen kiukkuisesti aurinkolasieni takaa ja kysyn mitä sä noin laitat, me mihkää törmätä! Peilikään ei lähde irti, joten kaikki hyvin mitä sä stressaat. Mähän osaan tän homman.

Eikä mua tarvi auttaakkaan missään, teen itse! Toisaalta joku tehtävä voi vaikuttaa niin monimutkaiselta etten saa aikaiseksi sitä aloittaakkaan. Etenkin, jos on pienikin epävarmuus sen onnistumisesta. Kyllä sen asian pitää mennä sitten just nappiin jos kerran aloittaa ja minä sen teen!

Delegoida en osaa, tai jos osaankin niin hyvin huonosti, haluan nimittäin pitää kaikki langat käsissäni.

No katoppa ei tuo naapurikaan osannut ajaa katokseen kunnolla, ja päiväkodin pihassakin joku oli vetänyt autonsa ihan vinoon. En mä olekaan ainoa, jolla joskus lipsahtaa. Hyvä niin, katsos ihminen on erehtyväinen. Mäkin voin joskus siis erehtyä, eikä se ole maailmanloppu (vaikka oikeasti onkin).
Tällä kertaa mä kietaasin autoni siihen tolpan ympärille. Oveen tuli hieno pusu ja vauhtiraidat. Millä mä nyt kehtaan tolla ajaa missään, kaikkihan mulle nauraa ettenkö osaa! Ja mies, sä pidät sitte tuubas kii! Ei mitään vitsailua aiheesta, se on suora kritiikki ja hyökkäys mua vastaan.

Oikeastaan ei tarvitse arvostella yhtään mistään, ja kaikenlainen negatiivinen palaute on epämiellyttävää ja mahdotonta ottaa vastaan, vaikka olisi miten kauniisti sanailtu. Ja tämä koskee juuri niitä asioita, joissa on epävarma. Ihan varmasti tulee puolustauduttua niskakarvat pystyssä ja hampaat irvessä.

En meinaa millään päästä yli siitä, että myttysin autoni mitä typerimmällä tavalla. Soimaan itseäni siitä jatkuvasti, ja auton kylki muistuttaa tapahtuneesta koko ajan. Ulospäin näytän olevan asian kanssa okei, mutta sisällä kuohuu hirveät itsesyytökset. Ainakaan en törmööstänyt toisen ihmisen kanssa, mutta sillä ei ole silti merkitystä koska mokasin joka tapauksessa.

Seuraavaksi saikin hävetä korjaamolle viemistä. Autokorjaamon vahinkotarkastaja tuumas että "jaa se on koko ovi..." No köh! Niin on joo tiedän, ehkä se tankki sitten!!!

Vasta nyt, kun auto on korjattu entiselleen ja huollettu samalla, olen päässyt asiasta yli. Olen kuitenkin sen verran tarkka jatkossa, että en taatusti enää ikinä halaile tolppaa autollani. Seuraan silti vaivihkaa miten muut ovat autonsa parkkeeranneet.

Myönnän olevani perfektionisti joissain asioissa - en kaikissa. Se on jonkin verran perinnöllistä, ja tiedän isäni olleen sellainen myös. Hän oli hanakka arvostelemaan toisia ihmisiä, mutta sieti huonosti itseensä kohdistuvaa kritiikkiä.

Nehän ovat monesti omia heikkoja kohtiamme, joita arvostelemme toisissa? Kuulemme kritiikkiä lauseissa, joissa sitä ei ole tarkoitus olla. Moni asia otetaan liian henkilökohtaisesti, ja samaa virhettä pyritään välttämään hinnalla millä hyvänsä. Että se ei toistuisi, sitä ei enää tehdä.

Kun kuulet toisen arvostelevan lauluasi, et ehkä laula enää hänen kuultensa. Kun kuulet toisen arvostelevan sitä, miten lausut englantia, et puhu enää hänen kuultensa tai korkeintaan lausut ne juuri siten kuin ne kirjoitetaan. Niin, kävikö mielessä että sillä toisellakin on perfektionistin vikaa?

Sitten kun on lähtöisin sellaisista oloista, joissa pitää koko ajan todistella olevansa jotakin. Kun olet altavastaajana omalle vanhemmallesi, mutta myös koulussa koulukiusaajille. Joudut tekemään kaiken 110% ja varomaan joka helvetin askelta, ettet tee mokaa tai koko pakka luhistuu. Onko siis joku ihme, että tavoittelee joskus täydellisyyttä?

Ja kun olet tätä tehnyt lapsuudesta asti, se jää pahasti päälle. Yrität tehdä pilkuntarkasti, täydellisen huoliteltua jälkeä, ja jos se ei onnistu, otat itseesi etkä tee sitä enää koskaan.

Sitten kun tavoittelet täydellisyyttä, yrität tehdä jotain ja mieleen tuleekin että mitä jos en osaakkaan?! Sitten jäädyt. Koska oikeasti on ihan mahdotonta tehdä jotain huonosti, se vaan ei ole vaihtoehto.

Ennemmin piilotellaan taitoja mokaamisen pelossa, kuin luotetaan itseensä ja ollaan ylpeitä siitä mitä osataan. Ei tuoda itseä esille, ellei ole aivan varman täydellisestä suorituksesta. Ja vaikka joku haluaisikin nostaa sinut jalustalle, et näe sitä koska sinulta puuttuu syvyysnäkö tässä asiassa. Jos et yllä itse omiin kriteereihisi, on ihan sama mitä muut sinusta ajattelevat.

Onneksi tästä perfektionismionnettomuudestakin voi toipua - ainakin osittain. Kun oppii sellaisia taitoja kuin itsemyötätunto, ja oppii antamaan itselleen anteeksi, on jo oikealla tiellä. Luupäisinkin voi alkaa jossain vaiheessa uskomaan, kun riittävän monta kertaa toitotetaan että olet hyvä.

Ei ole järkeä piiskata itseään suorituksiin, joita ei vaadi muiltakaan. No, ei sitä järkeä kuitenkaan kukaan kuuntele, joten ihan sama mitä se yrittää sanoa.

Aihetta kyllä olisi. Maailmassa on paljon erilaisia kuskeja, jokainen on ihan omanlaisensa. Eikä kukaan heistä voi täyttää sinun paikkaasi. Järkeileppä sitä!

- Meikku





Kommentit

Suositut tekstit