Minä olen muistanut... Ei, minä olen UNOHTANUT lasisen lapsuuteni!

((Siirretty KK:n blogista))



Ylläoleva kuva ei herätä minussa enää mitään tunteita. Kuvassa on noin 40-vuotias nainen, joka on juuri tumppaamassa sätkäänsä, sekä Olvi-tynnyri, joka todennäköisesti on puolillaan tai hieman alle. Tuo nainen on äitini, ja minä olen valokuvaaja.

Kuva on otettu vihreäksi maalatussa hirsirunkoisessa rintamamiestalossa, jonka ikkunalaudat olivat punaiset. Siinä talossa kasvoin alakouluikäni, ja sen talon tapahtumia en enää kunnolla muista.
Siellä on tapahtunut kauheita asioita. Asioita, joista luen vanhasta blogistani kauhistellen kuin kuka tahansa muu ulkopuolinen. En enää muista, millaista se oli. Millaista oli, kun äitini hakattiin verille. Millaista oli jatkuva pelko koska alkoholisti-isäni jälleen saa raivokohtauksen...

Tallessa ne ovat kaikki tapahtumat, tuolla jossain syvällä poissa päiväjärjestyksestä. Olen ne sinne käsitellyt, kiitos blogini, joka on ollut korvaamaton terapeutti kaikkine 67 848 uniikkeine lukijoineen. En vain enää muista miltä se tuntui.

Kärsin lievästä posttraumaattisesta stressihäiriöstä, joka pompauttaa välillä aika rajustikin lapsuudenaikaiset muistot ja tunteet pintaan, vaikka en enää päivittäin niitä mieti. En ajattele edes isääni päivittäin. Välillä tuntuu, että koko ihmistä ei ole ollut edes olemassa.

 Yleensä tämä stressihäiriö ilmenee painajaisunina, joita näen isästäni tai pelkästään siitä vihreästä talosta ilman, että ketään on kotona. Toisaalta viime aikoina en ole niitäkään nähnyt.

Lukiessani Erään tapon tarina- kirjaa, sain välittömän stressireaktion ensimmäisen uhkaavan tilanteen kohdalla. Kädet alkoivat täristä, sydän hakata ja kyyneleet valuivat silmistäni. Kirja oli pakko laittaa pois ja täyttää mieli arkisilla askareilla. Että kyllä ne siellä tallessa ovat, ja välillä putkahtavat mieleen.

Kaupassa usein haistaa vanhan kaljan hajun. Nenäni jää siihen kiinni, mutta en pysty enää yhdistämään sitä mihinkään tiettyyn asiaan. Se on tuttu haju, lapsuuden haju. Mutta niin on tupakkakin, ja mäski. Hajut eivät kuitenkaan aiheuta ahdistusta.

Tällä hetkellä minä tarkastelen lapsuuttani melko rauhallisesti. En jaksa enää edes puhua siitä. Tuntuu siltä, että aihe on kulutettu jo loppuun, en jaksa enää kertoa millaisesta perheestä tulen.
Tunnen itseni juurettomaksi, vailla selkeätä päämäärää. Voisin seilata ihan minne tahansa, enkä missään tuntisi kai oloani erityisen kotoisaksi. Saatan toki olla väärässäkin.

On minulla vielä äiti, joka toisinaan innostuu muistelemaan sitä lapsuuteni paskaa. Eikä se saa aikaa muuta, kuin kyllästymistä. En jaksa enää kuunnella sitä jada jada jada blaa blaata. Hän ei aina edes tunnu äidiltäni, vaan joltain irralliselta henkilöltä elämässäni.

Aiemmin vanhassa blogissani olen tuonut esiin, miten välillä jopa tunsin halveksuntaa äitiäni kohtaan. Isälleni minä annoin anteeksi jo pian kuolemansa jälkeen, mutta äitini ei päässyt niin helpolla.

Halveksin hänen heikkouttaan, hänen tapaansa jäädä sellaiseen suhteeseen tahdottomana marionettinukkena. Sitä, miten hän vaaransi kerta toisensa jälkeen ainoan lapsensa jo tämän ollessa kohdussa. Hän edusti minulle kaikkea sitä, mitä minä en halua äitinä olla.

VIime lauantaina oli poikamme 4-vuotissyntymäpäiväjuhlat. Äitini tuli sinne, tuttuna hahmona. Katsoin häntä ensi kertaa pitkiin aikoihin jonkinlaisella lämmöllä. Tuossa on minun äitini, samanlaisena kuin viimeksi nähdessämme. Hän oli meikannutkin.

Mitä ilmeisimmin olen päästänyt myös äitini pälkähästä. Vaikka en koskaan pysty hänelle varmaan lopullisesti antamaan anteeksi niitä raskaudenaikaisia juomisia, en enää myöskään piikittele asiasta. Se ei tunnetusti muuta sitä tilannetta, että minä olen tässä ja nyt, se mikä olen.

Tämän hetkistä tilaani voisi kai kutsua sellaiseksi, että molemmat käteni ovat tyhjät. Olen päästänyt entisen elämäni köydestä irti, ja nyt leijun jossain tyhjässä välitilassa kunnes saan taas jostain narunpätkästä kiinni.

En tiedä myöskään, mihin lopulta tarraan, mutta ei tämä välitilakaan mikään hirveän helppo ole. Vaikka koen, etten enää muista lasista lapsuuttani enkä siten myös kärsi niistä muistoista, en kunnolla tiedä kuka olen.

Kosketus menneisyyteen löytyy vanhasta blogistani, jota epäröin toisinaan avata. Mutta jos en olisi kirjoittanut niitä kauheuksia kaikkien näkyville, en myöskään olisi käsitellyt näitä asioita, saatikka oppinut ymmärtämään itsestäni asioita joita nyt ymmärrän.

Ei voi päästä eteenpäin, jos ei välillä katso taaksepäin!

Tuossa ylläolevassa kuvassa isäni ei ole selkeästikään kotona. Äitini vaikuttaa huolettomalta. Tumppaamisen jälkeen hän todennäköisesti nousi sohvalta, ja lähti evakkoon. Minä jäin kotiin odottamaan isääni valmistautuen lähtemään yön selkään äitiäni etsimään.
Mutta ei se mitään, en enää muista miltä se tuntui.

- Meikku






Kommentit

  1. Mens Titanium Necklace - Mens T-Shirt by Marc Linneman
    Buy Mens Titanium titanium mens rings Necklace at www.titanium-arts.com. Find quality mens titanium jewelry pieces from burnt titanium our titanium pan online store for in-store pickup, how to get titanium white octane on-demand and $9.99 · ‎In titanium hoop earrings stock

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit