Poissa kivut, poissa kärsimykset

Lomamatka Helsinkiin tuli tehtyä. Junassa menomatkalla sain puhelun isäni poismenosta. Hän nukkui ikiuneen rauhallisesti omainen vierellään. 

Hänelle oli juteltu ja laulettu. Lapsuuden aikainen virsi sai vielä kyyneleen tulemaan isäni silmäkulmaan, vaikka hän oli tajuton. Pian laulun jälkeen sydän pysähtyi. Nyt ei ole enää kovia kipuja ja tuskia, on vain rauhaa ja hiljaisuutta. Me olemme surullisia, mutta ennen kaikkea helpottuneita. Katselimme sitä kärsimystä loppuaikana, ja jo toivoimmekin helpotusta. 

Isäni myös alkoi loppuaikoinaan kuunnella hengellisiä lauluja, valmistautui tulevaan. Olisin halunnut halata pitkään... mutta en kyennyt ylittämään sitä estettä. Meidän perheessämme ei olla koskaan halailtu. 

Emme peruneet lomareissuamme, vaikka minusta tuntuikin, että olisi pitänyt olla isäni vierellä loppuun saakka. Lapset odottivat kuin kuuta nousevaa matkaa Helsinkiin, eikä minulla ollut sydäntä aiheuttaa heille sitä pettymystä. Jälkikäteen ajateltuna oli todella hyvä, että pääsin lepuuttamaan mieltäni muihin maisemiin. 




Nyt on tullut muistoja paljon mieleen, ja ristiriitaisia tunteita. Muistan miten vihasin isääni kun hän oli juonut. Ei hän ollut ihminenkään, muuttui ihan hirviöksi. Joka kerta saimme äitini kanssa pelätä missä kunnossa ja millä päällä herra mahtaa tulla kotiin. Kerran teininä heräsin siihen, kun isäni hakkasi kirveellä ulkoseinää; ei löytänyt avaimia taskustaan. Sitten välillä aloin tekemään sitä, että jos huomasin hänen tulevan, menin avaamaan oven jo valmiiksi. 

Monesti tilanne meni siihen, että äitini (myös kännipäissään) keksi kaahia yläkertaan piiloon ja käski vain sanoa että en tiedä mihin on lähtenyt. Arvatkaapa kuinka kävi? Isäni pisti minut kylälle etsimään joka paikasta. Siinä sitten yritin pyöräillä puoli tuntia tai tunnin pitkin poikin ja menin sitten sanomaan etten löytänyt. Tämä saattoi olla myöhään illallakin, ja kouluun olisi pitänyt seuraavana päivänä. Aika paljon tuli poissaoloja koulusta. 

Lapsuuteni asioita olen käsitellyt yli kymmenen vuotta. Sitten kun asiat olivat aikuisiällä hyvin, aloin näkemään painajaisia. Tapahtumat sijoittuivat unessani aina siihen samaan vihreään rintamamiestaloon, jossa asuimme ala-asteikäni. Talo sai lopuksi purkutuomion, kun tilalle tuli liikuntahalli, mutta kävin ennen purkua rikkomassa siitä ikkunat kun oli niin paha olla siinä talossa. 

Kaikesta koetusta huolimatta en ole koskaan syönyt mielialalääkkeitä. Suhtautumiseni lääkkeisiin on muutenkin negatiivinen. Otan sen mikä on pakko, mutta edes särkylääkettä en ota ellei ole ihan kurja olla. Olen myös tätä nykyä absolutisti. Se ei ole tietoinen päätös, niin on vain käynyt. 

Ajattelin seuraavaksi kirjoitella vähän Helsingin reissustamme. Nyt kun olemme kotiutuneet, alkavat hautajaisvalmistelut. Täytyy myös vielä hakea terveyskeskussairaalan kansliasta isäni tavarat, lopetella netti- ja vuokrasopimukset... Tekemistä on paljon. Voi voi vaaria... 😭.


- Meikku

 Kristallikirkkaan virran rantaa, valkeat joukot riemuin käy.
Palmuja voiton laulain kantavat he, kyyneltä yhtään siell´ ei näy.
Sinne mä kaipaan joukkoon autuaiden, luo Jeesuksen ja enkelten.

Kommentit

Suositut tekstit