Henkinen väkivalta parisuhteessa ja lapsuudessa


Henkinen väkivalta ei jätä näkyviä mustelmia. Iskut osuvat lujaa ja syvälle, jäävät mieleen, puristamaan rintaa. Henkisen väkivallan näkyviä merkkejä ovat typerä hymy kasvoilla, silmiin puristuvat kyyneleet.




Alkoholisti-isäni käytti henkistä väkivaltaa myös selvinpäin. Se ei tuntunut tahalliselta, mutta kovin kamalalta. Kuin hän ei olisi ymmärtänyt lainkaan toisen tunteita, kuin toinen ei olisi ollut olemassakaan tuntevana olentona, omasta tahdosta puhumattakaan.

Se tuli esille ärtymyksen yhteydessä. Televisiosta tuli Kauniit ja rohkeat, sarja, jota äitini silloin joskus seurasi. Isäni sammutti television, tai käänsi kanavaa. "Amerikkalaista paskaa", hän sanoi. Ei kysynyt äidiltäni saako niin tehdä, ei ymmärtänyt. Oma mielipide oli kaikkien muidenkin mielipide. 

"Eksää ny saatana tajua?". Lausahdus, jota saimme kuulla molemmat. Äiti ja tytär. Ei me tajuttu, olimme ihan kelvottomia sivullisia hänen asunnossaan. Isäni korjasi paljon autoja, televisioita, mitä vain. Kerran hän pyysi määrättyä työkalua. Toin väärän. Sain haukut. "Ekkö sää ny saatana tuotakaa tiedä". Hiippailin äkkiä talon taakse itkemään. Isäni oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei ymmärtänyt pahoittaneensa mieltäni. 


Henkinen väkivalta on minulle paljon tutumpaa kuin fyysinen. Sitä oli kotona, sitä oli koulussa. Sitä oli ihan joka paikassa jossa kuljin. Jos olet kokenut samaa, varmaan hyvin ymmärrät. Sitä kovettaa itsensä. Näyttää ettei välitä. Sitä ei ole, en ymmärrä, ei kiinnosta. Mutta mielen syövereissä liikkuu paljon kaikenlaista. Selvä, en puhu sulle sitten viikkoon, päätin mielessäni. Mutta isäni ei kiinnittänyt asiaan huomiota, ei välittänyt tai ei ymmärtänyt. 





Olisi sitä kai itseään arvostanut enemmänkin, uskonut itseensä enemmän, jos olisi kannustusta saanut. Kerran jopa llanvietossa sain ventovieraalta kuulla "hyi vittu" kasvoni nähtyään, ei se lainkaan lisännyt kiinnostusta mihinkään. Ei koulunkäyntiin, ei tulevaisuuteen. Oikeastaan minä aina ajattelinkin, että totta kai juuri minä, mitenkäs muuten? Hyväksyin kohtaloni. Olen aina ajatellut, että tulevaisuudessa näkyy valoa tunnelin toisessa päässä - niinkuin sitten lopulta näkyikin, mutta kun toiset lähtivät opiskelemaan kukin tahoilleen, minä jäin tyhjän päälle kortistoon. 

Kerran on isäni sanonut minua huoraksi. Uskon, että se tuli vahingossa. Hän yleensä huoritteli äitiäni. En uskonut korviani. Olen kyllä sitä ennen ollut kyläluuta, tai käyttänyt huumeita tai mitä milloinkin. Vaikka isäni ei lopulta haukkunut minua niin paljon kuin äitiäni, oli silti surullista, ettei hän vain yksinkertaisesti välittänyt. Ei välittänyt onko minulla kaikki kunnossa, ei koskaan kysellyt miten koulussa meni. Lukiossa sain ensimmäisestä saksan kokeesta puhtaan kympin. Menin innoissani kertomaan asiasta kotona. Yleensähän tässä kohtaa saa kehuja ja ehkä rahaakin palkinnoksi, vai mitä? Isäni kännipäissään haukkui minut pikkuhiltleriksi ja ties miksikä. Sen jälkeen sain vitosia ja nelosia. 



Henkinen väkivalta on jättänyt minuun kaikkein suurimman jäljen. Se on tehnyt minusta rikkinäisen, epävarman. En arvosta itseäni kunnolla vieläkään. Jos olen kaverin kanssa, ja mukaan tulee kolmas, saatan muuttua etäiseksi ja hiljaiseksi, vaikka mitään syytä ei ole. Käytökseni on täysin typerää, ja tiedän sen itsekin, mutta uskon, että se kolmas on parempi kaveri tuolle toiselle kuin minä. Hullua eikö vain? Tässä on vielä työstettävää. Tästä olen katkera isälleni, koulukiusaajille, koko maailmalle. 

Parikymppisenä olin niin epävarma ja nujerrettu, etten osannut sanoa haluanko pitsalle vai en, kun mies sitä kysyi. En uskaltanut. Ajattelin, että jos sanon kyllä, hän haukkuu rahantuhlaajaksi. Enkä minä halunnut tuhlata kenenkään rahoja. Halusin olla vain rauhassa, näkymätön. Opin olemaan näkymätön lapsuudenkodissani, siellä viinan ja vihaisen isän keskellä. 

Isäni usein halveksi meitä ryyppykavereidensa keskellä. Sain kerran luvan kävelyttää erään meillä olevan henkilön koiraa. Se oli ihana koira. Joskus se tuli meille ja otin sen sänkyyni, nukuimme siinä vierekkäin koko yön. Koiran omistajan aikuinen lapsi otti kesken lenkityksen koiran autoonsa, ja minä palasin tyhjin käsin. En tiennyt, saiko sitä antaa, enkä sille mitään voinut - se vain otettiin. Lukiko otsassani että kynnysmatto? Koiran omistaja hyväksyi asian, mutta isäni raivostui. Sain kuulla kuinka olen saatanan kusipää ja nousipa jopa sohvalta ja tönäisi minut kumoon. Ehkä olen kusipää, mutta sinä olet saatana. Pakenin huoneeseeni, laitoin oven kiinni ja järkyttyneenä menin istumaan sängylleni. 

Eikä äitini sen parempi ole, saattaa sanoa olevansa samaa mieltä, vaikka oikeasti on ihan eri mieltä. Selkeä läheisriippuvuuden merkki. Hän ei näytä juuri tunteitaan, on hyvin pidättyväinen - ärsyttävyyteen asti. Se on opittua, se on suojautumiskeino. Elsa hoki itselleen Frozen-elokuvassa "älä tunne, älä tunne, älä TUNNE". Minäkin olisin jäädyttänyt koko kylän, jos siihen olisin pystynyt.


- Meikku


Oletko kärsinyt henkisestä väkivallasta kotonasi? Millaiset jäljet se on jättänyt sinuun?

Kommentit

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Henkinen väkivalta on tehnyt minut araksi, epävarmaksi ja saanut minut häpeämään itseäni. En uskalla mennä juttelemaan ensin tuntemattomille, koska ajattelen etteivät he halua puhua kanssani, koska olen näin lihava. Muakin on haukuttu huokraksi, tyhmäksi, läskiksi ja seksileluksi. Henkinen väkivalta kyllä jättää pahemman jäljen, mutta fyysisen väkivallan pelko saa minut pelkäämään kaupungilla sitä, jos äijä tulee jossain vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Tuo on kurjaa luettavaa, ja kun se vaikuttaa niin syvään. Vaikea saada ajatukset taas oikeille raiteille mihin ne kuuluvat. Tutulta kuulostaa tuo epävarmuus. Onneksi pikkuhiljaa alkaa helpottaa. Toivottavasti eheydyt tästä kaikesta, ja onneksi täällä maassamme on apua saatavilla. Vaikuttaa tuleviinkin parisuhteisiin nämäj asiat, valitettavasti. Ihanaa syyskesää teille =).

      Poista
  3. Henkisen väkivallan rippeet näkyvät minussa edelleen siten, että en katso peiliin (en näe ulkoista itseäni), niin kaikki on (näennäisesti) hyvin. Häpeä on talttunut vuosien myötä, mitä enemmän olen askeltanut matkallani eteenpäin. Tämän vuoden teema (tietoisesti) on ollut olla sinut häpeän kanssa. Häpeä kuuluu yhtälailla tunteiden kirjoon (kuten muutkin tunteet), ja sitä tarvitaan, mutta jos mikä tahansa tunne saa liian suuren vallan, se vaikuttaa elämään, itseasiassa liian voimakkaat tunteet voivat rajoittaa elämää. Minulla on vielä paljon tehtävää, jotta eheydyn, joskaan ei varmasti edes valmista tulee. Lapsuuteni traumat olen päällisin puolin käsitellyt, mutta elämä on siitä veikeä, että kun erilaiset ajanjaksot saapuvat elämään, joudun alati kuorimaan eletyn elämäni kirpeitä kerrostumia, surulta en ole säästynyt.

    Epävarmuudenkin tunnistan, vaikka en ole samalla tavalla epävarma kuin ennen. Ennen epävarmuuteni myös rajoitti jossain määrin elämääni. Nykyisin tunnistan sen, mutta syöksyn silti elämän virtaan, pelosta ja epävarmuudesta huolimatta.

    VastaaPoista
  4. Näkymättömän taakan käsitteleminen on se, mitä tällä hetkellä eniten käsittelen. Sen pukeminen sanoiksi on ollut haastavaa, mutta välttämätöntä. Samoin kuin tunnetasolla kohdata asiat, jotka eivät näy. Muistan kun kehoni tatoitiin (lyömisestä tulleet mustelmat), niin ne parantuivat. Mielen haavat onkin toinen juttu. Toisaalta, muistan kun isäpuoleni löi, katsoin häntä mielensisäisestä "todellisuudesta" (olin pieni lapsi), maailmasta, jonne hänen nyrkin tai vyön iskut eivät yltäneet. Sieltä hiljaa hänelle totesin: "Lyö, lyö. Mutta tänne asti sinä, et yllä." Aikuisena, kun löysin turvapaikkani (terapian myötä), uskalisin tulla ulos tuolta sisäisestä "todellisuudesta". Se todellisuus suojasi minua aikansa. Silti tällä tasolla asioiden käsittely oli vaikeampaa. Nyrkin iskut tuntuivat pieniltä, mutta sisäinen vaurio suurelta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se todellakin on. Ulkoiset haavat ja mustelmat parantuvat, mutta näkymättömät haavat hitaasti tai eivät ollenkaan. Minullakin parisuhde on ollut eheyttävä voima, siksi en kai terapiaa ole vielä tarvinnutkaan. Mutta olen silti edelleen epävarma, joskaan se ei tule samalla tavalla ilmi kuten ennen, eikä samoissa asioissa. Nykyään uusiin asioihin ei ole automaattisesti vastauksena EI.

      Poista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit