Uurnan laskusta perukirjoitukseen



Elämämme pääpahis on laskettu maan poveen. Tilaisuus oli kevyt ja iloinen. Itkut itkettiin viikko sitten siunaus- ja muistotilaisuudessa. Uurna oli tuotu seurakunnan toimesta valmiiksi ruumishuoneelle, josta uurnan haimme. Äidilläni oli ruukussa kukkia jotka jätettiin haudalle. Äitini laski uurnan kuoppaan, heitimme kukkia perään, iski (mieheni) lapioi hiekat päälle. Ei sen ihmeempää. Ei pappia. Ei itkua. Ei surua. 

Uurnan laskun jälkeen kävimme isäni asunnolla viemässä tavaraa roskiin. Osa tuli autolla äitini varastoon odottamaan pääsyä elektroniikkakeräykseen. Ei ole auki pienen paikkakunnan jäteasema kuin kerran viikossa ja se päivä ei ollut tänään. Ei liene ihme, että poltettavan jätteen sekaan eksyy sinne kuulumatonta tavaraa vai onko? Suorastaan ärsyttää. Kierrätä, kierrätä hoetaan joka paikassa mutta varsinkin elektroniikkarojua on vaikea kierrättää. Täällä isommassakin kaupungissa jopa, missä me asumme. 



Tuo uurna oli puinen, rouhea. Ei maailman kaunein, mutta maksoi vain 50 euroa. Siihen oli kiinnitetty valkoiset nauhat laskemista varten. Noinko pieneen rasiaan voi kokonainen ihminen mennä arkkuineen? Ei osaa edes mieltää, että siellä oli minun isäni, elämäni pääpahis, alkoholisti-isä. Tai... Mistä sitä tietää kuka siellä uurnassa on. Krematoriotyöntekijän viime viikolla keräämät puutarharoskat. Ehkä osa tuhkasta on toisesta ihmisestä? Mistä sen voi tietää?

Isäni asunnolta lähdimme äitini luokse pitämään perunkirjoitusta. Minä olin ainoa kuolinpesän osakas. Läsnä perunkirjoituksessa. Käytännössä papatin laput läpi ja sitten nimet alle. Siinä se. Niin helppoa se oli. Ei testamenttia, ei vaatimuksia, ei jaettavaa omaisuutta. Velkaa velan päälle. Esityöt siinä työläin vaihe on. Virkatodistusten tilaus, velkojen selvitys ym. Irtaimistokin oli arvoltaan alle 4000e, joten sitä ei otettu huomioon lainkaan. Sulassa sovussa on sojut löytäneet uuden paikkansa, osan minun luotani, osa äidiltäni, osa muualta ja suurin osa roskista. Kuolinpesän aarteista postaan oman blogikirjoituksen erikseen. 

Lähdössä uurnan laskuun. Tyttö osaa poseerata.




Hiljaa hiljaa heittäkää multaa, siellä on vaari, siellä on kultaa. 



Ei äitinikään hautausmaalla enää itkenyt. Vaikuttaa vapautuneelta. Vihdoin vapaa kaikesta, muistot jäljellä. Minä en tiedä mitä muistelisin. Sitä lapsuuden ja nuoruuden paskaa, vaiko viimeistä kahta vuotta, kun isäni oli läsnä enemmän kuin koskaan? Alkoholisti-isäni kaksi niin erilaista puolta saivat aikaan uskomattoman ristiriitaisia ajatuksia. Kumpi hän oli oikeasti, pohjimmiltaan... Kiltti mies, joka ei osannut sanoa ei. Vai pahapäinen juoppo, jonka nyrkit puhuivat enemmän kuin suu. Mies, jolle annettiin suvun taitavimmat kädet. Jota käytettiin härskisti hyväksi ja maksettiin viinapullolla. 

Minulla on ollut isäni puhelin siitä lähtien, kun hänen tavaransa hain saattohoito-osastolta. Tänään sen akusta loppui virta. Isäni saa syntyä udelleen. 

- Meikku



Uskotko sinä uudelleensyntymään?

Kommentit

  1. Hieman samankaltainen tarina, kuin omani, joiltain osin. Viimeinen vuosi isäni kanssa oli hänen karmeasta elämänhistoriasta huolimatta kaunis. Anteeksi antaminen jäi päällimmäiseksi tunteeksi. Esikoisena sain tehdä "matkan kohti kuolemaa" yhdessä isäni kanssa. Isäni oli elämäntavoistaan johtuen huonossa kunnossa. Hänelle olisi pitänyt tehdä pallolaajennus sydämeen, mutta hän oli jostain syystä liian heikossa kunnossa. Meni pitkään, ennen kuin syy löytyi. Hänellä oli pitkälle edennyt keuhkosyöpä. Viimeiset reilut kolme kuukautta olin myös hänen saattohoidossa mukana. "Kingi" isäni oli lopulta neljäkymmentäkiloinen rääpäle sairaalan lakanoissa. Isäni kuolema oli helpotus monelle. Enää häntä ei tarvinnut pelätä! Minun ei kyllä tarvinnut isääni koskaan pelätä, olin kaikesta huolimatta isäni tytär (vaikka joskus ällöttää myöntää...) mutta tiedän, että hän oli liian monelle paha ja julma, lukuisin eri tavoin. Perunkirjoitus oli myös rankka, vaikka ei siinä ollut kuin kaksi sisartani mukana. Nuoremmat sisareni olivat menneet rikki lapsuuden traumoista (kuten itsekin...), joten heidän saattaminen läpi tunteiden kujan oli raskainta. Itse olin osittain aloittanut surutyöni, isäni viimeisen elinvuoden aikana. Sisareni eivät olleet tavanneet isää vuosiin, toinen sisareni ollut tavannut häntä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Minä olin isän elämässä, koko hänen elinkaaren, mukana tavalla tai toisella. Kaikesta huolimatta, isäni oli niin paatunut rikollinen, päihdeongelmainen ja pahasti vaurioitunut sielu, että oli kaikkien parhaaksi, että kuolema hänet korjasi lopulta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kyllä vastannut itse kysymykseesi....

      Poista
    2. Samaa mieltä oman isäni kohdilla, hyvä kun pääsi pois. Loppuaikojen juominen oli jotain niin jäätävää ennen sairauden diagnosointia. Hienoa, että kaikesta huolimatta olit sen viimeisen vuoden mukana, sitä voit muistella lämmöllä. Isä on isä, vaikka olisi minkälainen. Niin hyvässä kuin pahassa.

      Poista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit