Ajatuksia hautajaisista ja kuolemasta


Olimme jälleen hautajaisissa. Alkoholisti-isäni kanssa ilmeisen läheisissä väleissä ollut sukulainen jätti maallisen vaelluksensa, ja nyt he saavat tavata toisensa jälleen tuonpuoleisessa. Minä ehdin tavata tämän salaperäisen sukulaisemme vain kaksi kertaa; molemmat kerrat isäni kuoleman jälkeen. Hän oli seurannut elämääni koko ajan kauempaa, ja tiesi täsmälleen mitä kylällä juoruttiin, ja millaista elämää vanhempani elivät. 

Isäni torppasi lähes kaiken kontaktin sukulaisiini hänen puoleltaan. Ei ollut toisessa mummolassa koskaan lämpimiä jouluaterioita. Joskus joku pääsi meillä käymään, mutta todella todella harvoin. Tämän sukulaisen kuolema herätti minussa jälleen ajatuksia oman isäni kuolemasta, ja sen jälkeisistä tunnelmista. 



Sukulaisemme hautajaiset pidettiin samassa kirkossa kuin isäni. Muistotilaisuus oli samassa paikassa myös. Osa virsistä oli myös samoja. Pelkäsin aluksi, menenkö uudestaan oman isäni hautajaisiin, mutta näin ei onneksi ollut. Kirkossa oli paljon väkeä, vainaja oli pidetty ja sosiaalinen ihminen. Kun arkku kannettiin alttarin eteen, mietin, että tuoltako se näyttää; epätahtiin kävely sumusilmin. Uskallan väittää, että vainaja ei ollut yhtä raskas kuin oma isäni, mutta helppo kannettava arkku ei silti ole. 

Isäni hautajaisissa saattomusiikki oli maan korvessa kulkevi, ja valitsin sen siksi, että olen jämähtänyt isäni lapsuuteen. Kun näin kuvan hänestä lapsena, en ole päässyt siitä enää irti. Näin kuvassa oman poikani, niin saman näköisiä he olivat. Isäni kuoleman jälkeen huomasin hoivaavani omaa poikaani, kuten olisin halunnut isääni hoivattavan lapsena. Ehkä hänestä ei silloin olisi tullut alkoholistia? Jos hänellekin olisi riittänyt rakkautta. 



En minä oikeastaan tiedä paljon mitään isäni lapsuudesta, eikä hän ole täällä kertomassa. Hän ei puhunut meille kyllä koskaan mitään siitä. En tiennyt mitään nyt kuolleesta sukulaisestakaan, vaikka he olivat tekemisissä usein. Mietin, että käsittelenkö nyt samaan syssyyn isäni lapsuutta, koska jokin on selvästi mennyt pahasti pieleen jossain kohdin, ja se on kestämätön tilanne kun sitä ei voi korjata!

Omista lapsuuden kokemuksista kirjoittaessani en enää tunne juuri mitään. Minä vain kirjoitan. Aivan kuin muistot ja kokemukset eivät olisi omiani, vaan jonkun kertomaa. Nähdessäni humalaisen, tai haistaessani vanhan viinan kaupassa, ei mieleeni tulekaan enää omat vanhempani, vaan etsin vain katseellani lemuavan henkilön, ja totean että kaljapakki on odotettavasti kädessä.

Minusta tuntuu, että olen saamassa sen "onnellisen lapsuuden" mielessäni. Alkoholisti-isäni kuolema sulki ympyrän. Nyt voin aloittaa alusta. 



Tämä sukulainen, joka meidät viikko sitten jätti, olisi ehkä ollu minullekin tärkeä ihminen elämässäni. Ensimmäisen kerran tavatessamme kohtaaminen oli lämmin ja tunteikas. Me istuimme tuvassa kahdestaan juttelemassa elämästä, menneestä, suvun historiasta, sukulaisista joita en tunne, siitä vikkeläjalkaisesta isoäidistä, minun isästäni, hänen elämästään, minun elämästäni. 

Nyt muistot tästä jää
mut pian nekin häviää
kun uudet päivät kaiken menneen himmentää.
Niin ainutkertainen
on joka hetki tiedän sen
ja mekin hymyilemme jälkeen kyynelten.

Kake Randelin - Kuin joutsenlaulu


- Meikku



Pitäkää huolta toisistanne, elämä on lyhyt taival ikuisuuden tiellä.

Kommentit

Suositut tekstit