Koulukiusatun tie


Kaikki alkoholistien lapset eivät ole koulukiusattuja. Toiset ovat kiusaajia, toiset suorittavat suorittamasta päästyään tavoitellen täydellisyyttä kaikessa ja peittäen taustansa. Jotkut taas ovat huippusuosittuja merkkivaatteineen, ja kalliine elektroniikkalaitteineen, vaikka kotona seinien sisäpuolella onkin asiat eri tavalla kuin muilla. 

Tänä päivänä on paljon erilaisia tempauksia ja kampanjoita koulukiusaamista vastaan, ja ne ovat hyviä ja tärkeitä, mutta korkeintaan vähentävät tai poistavat kiusaamista hetkellisesti. Sitä ei voi kitkeä pois, se on sitkeä rikkaruoho, joka on juurtunut syvään, ja alkaa kasvamaan pikkuhiljaa uudelleen vaikka varsi olisi poistettu. Jos jotakuta ei enää kiusata, on vuorossa joku muu. Aina on joku, jota kiusataan, eikä se tarvitse edes mitään ihmeellistä syytä. 

Minun lapsellani on korvanlehdessään pieni ylimääräinen nahkanipukka. Se olisi poistettu jo synnytyslaitoksella, mutta oli sen verran paksu, ettei sitä voitu tehdä. Päätimme, että se poistatetaan ennen tytön kouluun menoa. Se ei haittaa millään lailla elämää, eikä se ole ruman näköinen, mutta se voi olla syy kiusaamiseen. Mistään emme voi tietää, kiusataanko häntä tulevaisuudessa, ehkä kiusataan tästä blogista, tai ehkä väärän värisistä kengistä. Lapset ovat julmia.

Alkoholistin lapsella voi olla monta hyvää kaveria. Minullakin oli! Heidän nimensä olivat väkivalta, väsymys, painajainen, pelko, yksinäisyys, nälkä, lohduttomuus, viha ja koulukiusaus. Tarkemmin katsottuna nämä kaverit eivät olleetkaan kovin hyviä ystäviä, he kaikki kiusasivat minua! Vanhempieni olisi pitänyt kitkeä tällaiset kaverit pois. Mutta yksi kaveri oli koulussa uskollisesti seuranani, ja se oli koulukiusaus. 

Se alkoi ensimmäisellä luokalla, ja minua kiusasivat pojat. Muutama pääjehu, ja muut seurasivat perässä. Eivät onneksi kaikki. Nämä kiusaajat olivat yleensä luokan äänekkäimpiä, suuret luulot itsestään, vähän parempia kuin muut (sensuroitu teksti). Minut olikin helppo ottaa silmätikuksi, olin hiljainen, vähän pihalla jatkuvasti kaikesta, haisin kaamealta ja näytin kaamealta. Lisäksi sain ensimmäisenä silmälasit. Häpesin niitä aivan kauheasti, ja edelleenkin säälin lapsia, joilla on rillit, vaikka nykyään on nättejä ja tyylikkäitä sankoja saatavilla. 





Olin koulukiusattu koko ala-asteen, ja osan yläasteestakin. Yläasteella alkoi kiusaajiksi ilmaantua myös tyttöjä, etenkin yhden ylemmällä luokalla olleita. Minua ja paria ystävääni nimiteltiin pikkupilluiksi. Yläasteella aloin jo vähän antaa takaisin, ja kun muutin käyttäytymistäni huonommaksi, kiusaaminen alkoi laantua. Hermostuin kerran yläasteen ahtaalla käytävällä opettajaa odotellessa niin paljon, että kirosin oikein antoisasti koko käytävä kaikuen. Kyseisellä tyypillä varmaan posket lehahtivat, koska se jäi hyvin pitkälti sitten siihen. Oletko itse huomannut, että hyssyttely älä välitä ei välttämättä toimi? Alistut vain toisten vessanpöntöksi, johon on hyvä päästää paskansa.

Muistan yläasteelta erään nautinnollisen hetken. Kiusaaja kehittyi hitaammin kuin toiset, oli lyhyempi. Hän sanoi jotain mielestään kovin hauskaa minusta, mutta kuittasin sen sanomalla häntä pätkäksi. Osui ja upposi. Tyyppi tönäisi pulpetin minua kohti ja minä vain hymyilin voitonriemuista hymyäni. Siinä luokassa oli usein kemiaa ja fysiikkaa. 

Kun minä aloitin tupakoimaan, juomaan, kiroilemaan ja kulkemaan kylillä, minut oli ilmeisesti helpompi hyväksyä porukkaan. En saanutkaan enää kuulla niin usein, vaikka en ollut tosin suosittukaan. Joskus olen leikitellyt ajatuksella, millaista yläasteaikani olisi ollut toisenlaisella taustalla ja ilman silmälaseja. Ehkäpä jokunen parisuhdekin jäi saamatta maineeni vuoksi. Kasvojen menetys on tuossa iässä kamalaa ja saattaa joutua itse porukan ulkopuolelle.

Sanomattakin lienee selvää, että alkoholistin lapsella koulukiusaus kaverinaan on ihan extra rankkaa. Vain toinen, joka sen on käynyt läpi, tietää. Koulukiusaus yksinäänkin on tosi rankkaa, se tuhoaa pahimmillaan kokonaisia elämiä. Monet selittävät kiusaamista sillä, että kiusaajalla on paha olla. Se on varmasti totta joidenkin kohdalla, mutta osalla voi olla vain tylsää, tai ehkäpä jokin häiriö käyttäytymisessä. Tai sitten mennään porukan mukana. On se yksi, joka aloittaa, ja loput seuraavat perässä tahdottomina lampaina vain koska se on cool! Ehkä ei tunneta tai tiedetä edes ketä kiusataan, mutta kiusataaan silti kun Leena-Petterikin kiusaa. 



Opettaja ei näe niitä kaikkia silmäyksiä tai tönäisyjä, ei kuule niitä kuiskauksia, ei tiedä mitä ennen tunnin alkua tapahtuu. Jotkut opettajat eivät edes halua nähdä tai kuulla, puuttua. Toiset saattavat katsoa miten kiusattu reagoi, osaako puolustaa itseään. Olemattomat keinot kitkeä kiusaamista vaikuttavat omalta osaltaan opettajien motivaatioon tehdä asialle jotain. Ehkä kiusattu ärsyttää opettajaakin niin kovasti, että on vain oikein kun häntä vähän härnätään?

Kiusattu rämpii läpi kouluhelvetin, ja ennen pitkää saapuu risteykseen. Toiseen suuntaan vie syrjäytyneen ja epäonnistujan tie, toiseen selviytyjän ja onnistujan. Syrjäytyneiden leirissä ei tahdo pärjätä ilman potkuja persuksille. On niin mustaa ja synkkää, että ei koulujakaan löydy. On helpompaa valvoa myöhälle ja herätä vasta puolilta päivin vain tehdäkseen ei mitään. Ehkä jopa sihahtaakin välillä. Ei jaksa kiinnostaa. Minäkin eksyin polullani, ja rämmin päivästä toiseen synkkyydessä miettien mitä siitä eteenpäin. 

Onneksi oli tuolloin Ankkuri-hanke, jonka avustuksella löysin sen puun, jonka oksilla oli kauniita kukkia. Siitä pääsin oikealle polulle ja ennen kuin huomasinkaan, minulla oli ammatti ja ensimmäinen oikea työ! Paluuta entiseen ei enää ollut, vaikka työttömyyttä mahtuikin välillä mukaan. Tässäkin tapauksessa muutto pois pienestä kylästä oli pelastus. Takaisin en aio koskaan palata. Tässä elämässä täytyy löytää ne oikeat ihmiset ja keinot, joilla selviää. Yksin ei laumaeläin pärjää. 

Tulipa pitkähkö ja sekava kirjoitus. Palaan aiheeseen yksityiskohtaisemmin toisella kertaa, toivottavasti jaksoit lukea loppuun. 

- Meikku


Kommentit

  1. Kun muutin lastenkotiin, koin enemmän syrjintää ja asenteellista suhtautumista opettajien taholta. Toisaalta, minusta kuoriutui ulkonäöltä punkkari. Sekin osaltaan vaikutti, ettei ehkä ikätoverit kiusanneet. Toimin yläkouluaikoina tukioppilaana. Sisälläni oli lukematon määrä käsittelemättömiä asioita. Vasta ammattikorkeakouluopintojen aikana koin kiusaamista. Se oli lyhyt, mutta helvetillinen kokemus. Opettajat ja psykologi olivat kädettömiä. Päätin opiskella tuplasti enemmän (suoritin kevään aikana 60 op.), jotta pääsisin toiseen ryhmään. En osannut varautua siihen, että aikuisten oikeassa elämässä tapahtuu tällaista. Mutta loogistahan se on: Kun kiusaamiseen ei kyetä onnistuneesti puuttumaan, niin se jatkuu päiväkodista työelämään saakka.

    Olenkin aika ajoin pohtinut, mikä merkitys kiusaamiseksi joutumisessa lasisella lapsuudella. Minun kohdallani traumat viilsivät syvät haavat, joita balsamoin koko lopun elämän. Nämä haavat ovat arpeutuneet, mutta välillä nousee eteeni haasteita, jotka saavat arpeni verestämään.

    Kun opiskelin lähihoitajaksi, tein lopputyön koulukiusaamisen ehkäisemisestä. Projekti oli synteesi erään koulukiusatun tytön (teki itsemurhan, kun häntä koulukiusattiin) ja minun lapsuuteni traumaattisista kokemuksista. Lopputyö oli merkittävä vedenjakaja elämässäni, symbolisesti. Sain pitkän terapian myötä vapautettua voimavaroja, joita osaan paremmin koordinoida erilaisten tuotosten kautta. En ollut enää uhri, olin saanut Tommy Hellstenin sanoja lainatakseni onnellisen lapsuuden. Häkkilintu vapautui menneisyyden kahleista. Koulukiusaaminen on edelleen ilmiö, jota aika ajoin pyörittelen, ainakin ajatuksen tasolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin jännä, miten ulkoinen olemus vaikuttaa toisten suhtautumiseen? Sitten kun on kiusattu läpi elämän, käyttäytyminenkin on sen mukaista, otsassa on oikein leima että "kiusaa mua". Toiset aistii sun oudon käytöksen.

      Itseläni ei ollut mitään muita keinoja käsitellä kiusaamista kuin aika. Pahimmat rettelöitsijät lähtivät onneksi yläasteen jälkeen muualle ja lukiossa niitä ei enää juuri ollut. Koulun jälkeen olen sitten muutamissa työpaikoissa kärsinyt jonkinasteisesta työpaikkakiusaamista ja öykkäröinnistä.

      Poista
  2. Kiusaaminen alkoi joskus kolmannella luokalla, kun yksi poika alkoi mua kiusaamaan ja apinat seuras perässä. Sitä kesti 6 vuotta, kunnes pääsin kiusaajista eroon lukiossa. Pojat kiusas ja tytöt vältteli. Oli mulla pari kaveriakin, mutta he olivat viereisellä luokalla. Kukaan kiusaaja koulussa ei tiennyt mun kotioloista mitään, ison kaupungin etuja.
    Olin myös se hiljainen tyttö. Hammasraudat 9-vuotiaana ja finnejä jo aikaisemmin kuin muilla. Halvat poikamaiset vaatteet. Mua lähinnä vaan haukuttiin rumaksi. Yläasteellä rehtorikin tiesi että mua kiusataan. Ei se mitään auttanut, ei tosin pahentanutkaan.
    "Älä välitä" asenne on pahin. Pitäs vaan joka kerta nostaa sellanen älämölö, että koko luokka on jälkkärissä sen jälkeen. Onneksi kiusaaminen rajoittui vain kouluun ja hyvin vähän kotipihoille. Nykyään on tämä somen kirous, kiusajia ei pääse pakoon. Tsemppiä kaikille kiusatuille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No äläpä kuule muuta! Älä välitä niin ne lopettaa... Joo no, ei. Minulla oli sama kanssa, poikamaiset vaatteet. Joskus sain jonkun pieneksi jääneitä vaatteita, ja niissä oli kyllä tosi hienoja tyttömäisiä hepeneitä joista tykkäsin lujaa.

      Kyllä välillä kauhistuttaa kun oma tyttö tuosta aloittaa koulutiensä parin vuoden päästä... Hän kyllä antaa suureen ääneen takaisin, mutta tuo some on niin julma, on niin helppoa kiusata sen kautta. Täytyy vain toivoa, että luottamus on kunnossa ja hän sanoo, jos jotain ilmaantuu.

      Poista
  3. Kiitos blogistasi. Luin yhdeltä istumalta ja paljon nostatti tunteita, ajatuksia ja "suljettuja" pohdintoja pintaan. Olin äskettäin vanhempainillassa ja takanani istui mies, ymmärtääkseni isä, joka haisi vahvasti vanhalta viinalta ja pinttyneeltä tupakalta. Hajuun perustuva tunnemuisti on kyllä uskomaton. Oma mieli huusi paniikinomaisesti "pakene"! Toivon, että tuo ei ole kyseiselle vanhemmalle normitila, että hänen lapsellaan on asiat hyvin siellä kotona. Ja tietenkin myös koulussa.

    Sain "roskasakki"-perheen lapsena myös osani kiusaamisesta, mutta pahempaakin olisi voinut olla. Alkoholistin lapsella se erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus valitettavan usein kestää läpi elämän. Lapsuus on jotain niin kamalaa ja likaista, että sitä ei "normaali" ihminen kestäisi edes kuulla, sen perusteella leimataan ja sitä pelätään. Aikuistumisen myötä kiusaaminen loppuu, mutta koskaan et ole "yksi heistä". Toisaalta varmasti jokainen kokee elämässään ajoittaista yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Alkoholistin lapselle on kuitenkin usein kehittynyt häpeäaltis persoonallisuus, jolloin noilla kokemuksilla ja tunteilla on vahva ja raskas "kaikukoppa".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, hienoa että löysit blogiini. Ihmiset tahtovat aina uskoa hyvää toisista ja perustella itselleen, että ei tarvitsisi ajatella jollain olevan huonot oltavat, ja ettei tarvitsisi puuttua.

      Tuo hajumuisti on kyllä mahdoton, itse haistan sen herkästi kaupassa, samoin homeen. Valitettavan usein tuo vanhan viinan lemu tulee nuorista miehistä, ja ihan keskellä viikkoa.

      Kyllä tuota jatkuvaa ulkopuolisuuden tunnetta ei ymmärrä kuin toinen saman läpikäynyt. Minä tunnen kuuluvani 100% joukkoon vain omassa kodissani perheeni keskellä. Joskus tulee tilanne, jossa olemme jossain porukalla ja minä olen hiljaa tovin. Mies kysyy että "mikä nyt kulta", ja vastaan että "ei mikään, kuuntelen mitä muut puhuu" (en kuulu tähän joukkoon, miksi olen täällä, voisin haihtua ilmaan). Minulla on vielä kova työ tuntemuksen kanssa, etten ole tärkeä kenellekään.

      Poista
  4. Minulla oli käytännössä asiat ihan ok kotona, mutta geenit aiheuttivat kiusaamista. Minulla ja sisarillani on aina ollut luonnon kiharat hiukset. Vihasin niitä syvästi koko peruskoulun, koska se oli muista hauska pilkan kohde. Ne eivät olleet nätit ja hyväkuntoiset vaan vallattomat, afromaiset kiharat. "Lammas" huudot alkoivat yläasteella.

    Toinen geenien aiheuttaja oli finnit. Joita sain jo kolmannen luokan alussa, joka neloseen mennessä muuttui pahaksi akneksi. Muilla luokkalaisillani ensimmäiset näppylät tulivat vasta kutosella tai yläkoulussa.

    Kaiken lisäksi meidän koulussa kiusattiin jos sinulla ei ollut kavereita. Kukaan ek halua olla kiusatun kaveri. Kiusaaminen pahenee ja viimeisetkin kontaktit luokkalaisiin katkeaa.

    Alakoulussa opettajat tiesivät, mutta eivät välittäneet. Kävimme joka kevät jossain pienellä luokkaretkellä. Olin alku matkan istunut luokkani kanssa (koska koko bussi oli ihan täynnä, koko koulu oli siis mukana). Tottakai paskan puhuminen alkoi. Lähdin kesken matkan opettajan luo ja itkin paniikissa. Opettaja vain totesi että "on muillakin joskus huonoja päiviä". Se musersi minut ja silloin päätin etten enää ikinä puhu kiusaamisesta kenellekkään. Se oli virhe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Ai että muillakin on joskus huonoja päiviä.. no huh huh! Siinä on ollut opettaja ammattitaidoton hoitamaan oppilaidensa asioita.

      Ei se kiusaaminen tarvitse mitään erikoista syytä, sen kyllä olen huomannut. Jos on yksin, on vapaata riistaa kaikkien solvata ja kiusata. Näinhän asia ei todellakaan ole.

      Olen surullinen, että olet joutunut kärsimään geeneistäsi. Minusta kihara on kaunista, itsellä on permanentti, mutta ei se ole luonnonkiharan veroista. Itsellä vihan kohde oli silmälasit. Siihen aikaan ei kai ollut hirveästi piilareita, tai ehkä oli, mutta ei minun ulottuville.

      Et ilmeisesti puhunut kotonakaan?

      Poista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit