Vuorokausi alkoholistiperheessä, osa 2
Vuorokausi alkoholistiperheessämme jatkuu, ensimmäisen osan voit lukea TÄÄLTÄ.
Tuijotan näkyä kiinnostuneena, kukaan ei hätistä minua pois. Joku repii kuristajan isäni päältä ja hän nousee hetken kuluttua tokkuraisena ylös. Isäni autetaan olohuoneeseen nojatuolille istumaan ja hän alkaa vääntää sätkää harovin sormin. Muut lähtevät pois, yksi vielä jää. Hän on saapunut autollaan vaikka on itsekin ottanut. Livahdan omaan huoneeseeni ja alan valmistella barbileikkiä. Minulla on muutama aito Barbie, sekä monta pehmoisesta muovista tehtyä nukkea. Minun parhaan aidon Barbieni vaari löysi kaatopaikalta, sillä ei ollut kuin jalassa pieni jälki. Miesnukkeja on vain yksi, sen nimi on aina Frederik.
Vanhempani juovat olohuoneessa vielä jonkin aikaa, kunnes isäni lähtee ryyppykaverinsa kanssa autolla jonnekin. Isäni ajaa. Äiti jää kotiin jatkamaan juomista ja itsekseen puhumista. Pian äiti menee sänkyyn nukkumaan ja minä nautin hiljaisuudesta leikkien barbeilla. Niillä on häät. Haen kahvinkeittimen keittiöstä huoneeni lattialle ja keitän kahvia. Tuttu kahvin tuoksu muistuttaa äidistä, kun hän on selvin päin. Joku on päästänyt Nallen irti. Annan sen tulla sisälle.
Pian kuuluu auton ääntä ja isäni kurvaa ryyppykaverinsa Morris Marinalla pihaan. Siinä on takalasi rikki. Auton omistajaa ei näy, isä tulee yksin. Hän on pahalla päällä ja ensimmäiseksi huomatessaan äitini sängyssä, hän nostaa sängyn pystyys. Äitini valuu sänkyä pitkin lattialle ja lyö päänsä seinään. Hän alkaa ulista. Isäni harppoo keittiöön ja alkaa heitellä astioita. Livahdan makuuhuoneeseen jossa äitini jo istuu sängyn laidalla. Istun sängylle myös. Äitini laittaa oven kiinni makuuhuoneen ja minun huoneeni välillä. Minun huoneestani pääsee keittiökomeroon jossa isäni heittelee lautaset ja kupit päin ovea. Ne menevät kaikki rikki.
On tullut hiljaisuus. Hiljaisuuden rikkoo pian kuorsaus. Isäni on sammunut wc-pöntölle. Hänellä on tupakki sormissaan. Menen ottamaan sen pois ja heitän lavuaariin. Huomaan, että Mikki-Hiiri-mukini on säpäleinä lattialla. Jatkan hiljaa leikkiä, Frederik saa Petransa. Äiti nukkuu olohuoneen sohvalla. Kova pissahätäkin on. Pakko mennä syreenipuskaan tarpeille, sen jälkeen syön jotain ennen nukkumaanmenoa. Koulureppu on edelleen avaamattomana.
Herään yöllä meteliin. Äitini ja isäni ovat heränneet ja jatkavat ryyppäämistä. Äitin vanhasta kasettimankasta soi Simo Laihon Hammondin helmiä. Käännän kylkeä ja kiskon peiton korville, mutta se ei auta. Sitten tulee riita. Painan peukalolla korvaa ja toivon, että riita on ohi kun otan sormen pois korvasta. Kuuluu kova tömähdys ja kilinää, siinä meni olohuoneen pöytä - ajattelen. Päätän keskeyttää riidan ja avaan välioven. "Musiikki on liian lujalla ja mulla on huomenna koulua." Musiikki laitetaan pienemmälle, menen nukkumaan. Kappale vaihtuu ja äiti vääntää mankan taas suuremmalle, äiti sanoo mankkaa mouhuksi. En saa nukuttua koko yönä.
Aamulla vanhempani ovat sammuneet olohuoneeseen, mouhu soittaa Matin ja Tepon et voi tulla rajan taa. Laitan mouhun kiinni ja näytän sille kieltä. Lähden kouluun myöhässä, enää tämä päivä ennen viikonloppua.
Avaan koulussa reppuni, sieltä tulvahtaa hirveä tupakan haju. Häpeän. Yritän raottaa reppua mahdollisimman vähän. Läksyt ovat tekemättä. En jaksa keskittyä mihinkään, kelaan vain omia juttujani ja painelen lyijykynällä pyyhekumiin reikiä. Koulupäivä kuluu samalla tavalla alusta loppuun, olen hiljainen ja poissaoleva.
Iltapäivällä lähden koulusta. Ala-Aste on vain tien toisella puolella kodistani. Menen kotiin mielelläni mutta toisaalta taas en. Toivottavasti vanhemmat olisivat poissa. Pihassa odottaa vaari Datsunin kanssa. En tarvitse mukaani mitään, vaan hyppään autoon. Viikonloppu mummolassa alkaa.
- Meikku
Mitä pidit vuorokaudesta meillä?
Surullista luettavaa :'( Tulee niin paha mieli kaikkien niiden lasten puolesta jotka joutuvat kärsimään vanhempien päihdeongelmista.
VastaaPoistaHienoa että uskallat avoimesti kirjoittaa aiheesta, joka tuntuu yhä olevan tabu.
Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää, terveyttä ja rakkautta ❤
Niinpä! Nykyään pitäisi olla enemmän keinoja puuttua näihin jos tiedetään, että on lapsi joka näistä kärsii. Valitettavasti kaikki eivät halua tietää, ongelmaa ei ole olemassa jos siitä ei puhuta. Minä en enää vaikene. Kiitos ja kaunista loppukesää myös sinulle =).
PoistaMeillä oli samanlaista tosin kerrostalossa. Minullakin on valokuva joka kiteyttää koko lapsuuteni.
VastaaPoistaKurjaa =(. En toivoisi sellaista kenellekään, kyllä se jäljet jättää. Toivottavasti olet pystynyt työstää asiaa, yksin näistä on aika hankala päästä yli. Minulla on osaltaan auttanut, kun olen yrittänyt selvittää syitä isäni käytökseen. Puuttuivatko naapurit kuinka elämänmenoonne?
PoistaKuulostaa hyvin samalaiselta mitä meillä oli ajoittain. Mutta ei kerrostalossakaan tuollaiseen puututa - ei haluta olla uteliaita ja häveliäisyyssyistä käännetään pää vain pois seuraavana päivänä.
PoistaTuonkin uskon. Ihmiset on outoja, ei auteta, ei haluta sekaantua ettei vain saisi leimaa. Ei haluta tietää, lakaistaan kaikki maton alle. Voi huoh.
PoistaHienosti kirjoitettu ikävästä asiasta. Se kaikki häpeä mikä kaikesta vanhempien toimista lapselle tulee ja sitäkautta aiheuttaa nuorena koulussa mm ongelmia ja mistä usein lasta syytetään, on aikuisena vaikea niellä ja antaa anteeksi. Enkä tiedä haluanko edes antaa. Jälkikäteen oon huomannut ettei mulla ole mitään oppimisen ongelmaa, vaan se kaikki mitä silloin nuorena pienessä maalaiskunnassa tapahtui ja mitä häpesin ja myöhemmin pikkukaupungin lähiössä. Se oli se mikä sen oppimisen ongelman teki. Lapset ei kuulu alkoholisti vanhemmille. Itselläni oli myös koira pienenä ja se oli tärkein asia maailmassa. ollessani isäni kohteli koiraa huonosti juopporeissullaan ja näin sen, itse olin sillon jo 13-14v ja siinä kohtaa näin niin punaista että isäni lähti tutustumaan lumihankeen ja koiran vein kotio lämpöiseen. Vanhemmalla iällä huomaan kuinka tärkeitä koirat on edelleen ne tuovat jotain turvallisuuden tunnetta edelleen vaikkei mitään ongelmia olekkaan.. Kiitos kun jaat oman raskaan taakkasi. Vaikka se saakin vanhat asiat pintaan, niin se saa ne hyvällä ja ehkä joku joka voi asiaan vaikuttaa tekee sen helpommin. KIITOS
VastaaPoistaSinäpä sen hienosti kiteytit: ei oppimisessa ongelmaa. Kun ensimmäiset koululuokat menevät perseelleen kototilanteen takia, ei voi enää pysyä mukana myöhemminkään. Jää jälkeen ja sitä kautta kaikki on niin paljon vaikeampaa. Siksi minäkään en päässyt ylioppilaaksi ensimmäisellä kerralla. Isäni oli tuumannut siihen viisaasti että "olisihan se nyt ollutkin". Sitten kun pääsin, kuulin entiseltä luokkalaiselta, että ei olisi ikinä uskonut.
PoistaHienoa, että pidit koirasta huolta. Se oli sinulle se tuki ja turva vaikeina aikoina. Minä olen myös aina tykännyt koirista, mutta jälkeenpäin olen ajatellut, että olisi ollut parempi ettei meillä olisi ollut koiraa lainkaan. Pihalla se raukka aina yksin oli, ja kun sisälle pääsi niin heti oli kuuma. Ei saanut liikuntaa ja lihoi. itsellä vain ei paukut riittäneet koirasta huolehtimiseen vettä, ruokaa ja seuraa enempää. Onneksi ei ollut pienempiä sisaruksia.
Hienoa, ettei tekstini ala ahdistamaan, toivottavasti luet jatkossakin.
Äitini on alkoholisti ja sairas. Jäin miettimään, kuinka erilainen olisi munkin ja sisarusten elämä nyt ja kuinka erilaista se olisi ollut jos isä ei olisi kestänyt vaan ryypännyt ja piessyt. Vaikka välillä olenkin vihainen ettei hankkinut meille apua. Alkoholistiperheen vanhimmainen lapsi olen, oppikirjasta itseni tunnistan.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. On hyvä, että toinen on vanhemmista jaksanut, eikä sortunut viinaan kuten oma äitini. Hän joi oikeastaan vain, koska ei jaksanut isääni kuunnella. Kyllä se on silti rankkaa vaikka vain toinen joisi. Toivottavasti olette saaneet käsiteltyä vaikean lapsuutenne. Toivon teille kaikkea hyvää ja lempeää syksyä.
PoistaTää teksti on vaan niin totta...kaikki toistavat pohjimmiltaan aina samaa surullista kaavaa. Minäkin olen kasvanut perheessä, jossa molemmat vanhemmat olivat alkoholisteja ja tarina on melkein yksi yhteen omasta lapsuudestani. Valitettavasti tälläisilla tarinoilla erittäin harvoin onnellinen loppu, omat vanhempani menehtyivät lopulta alkoholin käytön aiheuttamiin sairauksiin. Vaikka oma exodukseni vanhempieni alkoholismin kanssa on käytännössä ohi, en kuitenkaan pysty olemaan niin, että en olisi katkera vanhemmilleni siitä että he pilasivat minun ja siskoni lapsuuden.
VastaaPoistaTotta. Käyttäytymismalleja on alkoholisteilla rajallinen määrä, vaikka olisivat ihmisinä erilaisiakin.
PoistaOlen pahoillani vanhempiesi puolesta, mutta uskon, että lopulta on saattanut olla teille helpotuskin. Mukavaa uutta vuotta teille.
Jos kyse on yleensäkin seksuaalisesta tms. hyväksikäytöistä, olen taatusti samaa mieltä asioiden vakavuudesta.Alustus seuraavaan kommenttiini.
VastaaPoistaKiitos.
Hei! Bongasin blogisi tuolta Ylen sivulta. Olin suorastaan järkyttynyt aamupalalla että olet uskaltautunut kirjoittamaan näistä asioista. Joskus mietin itsekin samaa. Mietin että jos se auttaisi minua käsittelemään aikuisiällä näitä asioita jotka piinaavat minua vielä tänäkin päivänä. Se mitä lapsuudessa tapahtui määrittelee minut kuka olen tänä päivänä. Ja se on surullista. Kärsin vieläkin. Lapsuudenkoti oli kapakka jossa sisällä tupakka paloi ja väkeä kutsuttiin juomaan ja pelaamaan korttia. Milloin olit tappelun keskellä, siivoamassa oksennusta tai puhdistamassa verijälkiä...sellainen ei pitäisi kuulua kenenkään lapsen elämään.
VastaaPoistaLapsena en ymmärtänyt. Luulin että muidenkin kotona oli tällaista. Koulussa kuitenkin selvisi ettei ollut. Jouduin valehtelemaan vanhempieni puolesta, se oli ainoa keino paeta koulukiusaamista. Mutta pienellä kylällä asiat levisi hetkessä, eikä pako paikkaa ollut.
Elämä oli valheellista, turvatonta ja pelkoa täynnä. Kun ryyppy ilta päättyi, menin nukkumaan ja pelkäsin että vanhempani kuolisi. Nyt vanhempana en tiedä, olisiko se muuttanut mitään huonommaksi.
Kuuntelen kadehtien toisten iloisia lapsuuden jouluja. Meillä niitä oli hyvin vähän, jos ollenkaan. Koska kun lahjat jaettiin, tiesit mitä ilta toi tullessaan, eikä se ollut joulupukki.
En ole uskaltautunut puhumaan lapsuudesta kuin harvoille ja valituille. Häpeä on suuri. Valehtelen mielummin. Kärsin paniikkihäiriöistä, masennun helposti ja pelkään jatkuvasti suhteessa että minut hylätään. Voin kuitenkin kehua että lapsuus on tehnyt minusta rohkean, kunnianhimoisen ja itsenäisen ihmisen.
Kiitos että olet nostanut tämän aiheen esille!!
Kiitos kommentistasi. Tuo riippuvuuden tunnelukko on mitä pirullisin, ja hyvin yleinen niille jotka tällaisessa ympäristössä ovat eläneet. Minäkin vaikenin lapsena. Nuorenakin vielä. Ja vasta aikuisena isäni kuoltua tunnustin itsellenikin, että se oli alkoholisti. Ja siitä se lähti. En halua enää vaieta, koska syy ei ole minun. Niinkuin ei ole sinunkaan. Sinä et päättänyt sitä, mitä teillä tapahtui. Jouduit pitämään kulisseja pystyssä ja siivoamaan aikuisten sikailuja. Ja edelleen maksat siitä ja kannat sitä taakkaa hartioillasi.
PoistaTulee paha olo, kun lukee näitä juttuja. En voi ymmärtää, minkälaista sairautta, itsekkyyttä, mitä lie on tarjota lapselle noin huonot olosuhteet kasvaa rikkinäiseksi aikuiseksi. Mulla on itsellä myös ollut lapsuudessa ja nuoruudessa kaikenlaisia kokemuksia liittyen esim. vanhempien alkoholismiin, lääkkeiden väärinkäyttöön, mielenterveysongelmiin, kaiken sietämiseen ja syyllistämiseen siitä, kun nostan kädet pystyyn ja totean, että enää en enää ota vastaan tätä paskaa. Surullista, kun ns. normi perheessä eläneet ei pysty käsittämään, miksi vuosia sitten helpotuin, kun ns. isä kuoli ja miksi en ole ns. äidin kanssa ollut kahdeksaan vuoteen tekemisissä. Monesti todettu, että terapia voisi tehdä hyvää, kun koko elämää pyöritti monta vuotta ahdistuneisuus ja edelleen uniongelmia jne. Mutta elämä on koko ajan mennyt parempaan suuntaan ja onneksi voin itse valita toisin, tulevaisuuteni, vaikka vanhempiani ja kokemuksiani en voinutkaan.
VastaaPoistaPystyn todella samaistumaan kirjoitukseesi, tiedän miten raskasta on elää alkoholismin keskellä lapsena.. olen 32 vuotias ja nyt vasta ruvennut käsittelemään traumaattisia tapahtumia, vanhempani ovat vielä elossa, isäni on alkoholisti ja äitini on sekakäyttäjä, juo runsaasti ja vetää nappeja ja huumeita siihen päälle, itse olen raitistunut vakavasta päihde ongelmasta, olen ottanut etäisyyttä mun vanhempiin ja siitä on tosi huono omatunto, tosi ristiriidassa mulla että onko ok heidät vaan rajata elämästä. Lapsuuteni kuului sekaisten vanhempien lisäksi väkivalta heidän kesken sekä minua ja sisaruksiani kohtaan, väkivalta alkoi jo sen ikäisenä etten edes muista tapahtunutta, isäni siitä kerskuen mulle kertoi, olin kuulemma 2,5v kun tuli "selkäsauna" remmin solkipuolella.. painajaisia nähnyt koko ikäni, lapsena jatkuvasti, en koskaan pystynyt nukkumaan. Nyt näitä asioita sitten koittaa käsitellä ammattilaisen kanssa, en edes tajunnut että minulla on pahoja traumoja, olen sivuuttanut asiat itseltäni jotenkin. En tiedä onko kyse sitten dissosiaatiosta, jonkun sateisesta kun en muista paljoakaan lapsuudestani ja tapahtumat tuntuvat siltä että eivät oikeasti olisi tapahtuneet.. mut jatkan sun blogin lukemista, jää tää kirjoitus vähän "kesken" jatkan ehkä myöhemmin.
VastaaPoista