Köyhyys tekee materialistiseksi


Minun olisi pitänyt julkaista tämä kirjoitus jo eilen, mutta koska istuin perjantaina työpäiväni jälkeen toimittajan kanssa kahvipöydässä, en enää jaksanut avata läppäriä ja ryhtyä kirjoituspuuhiin. Joten, eilisen postaus tässä tänään, sunnuntaina ja päivän "myöhässä". 

Tämän kertainen kirjoitukseni koskee yhtä niistä lieveilmiöistä, joita alkoholistiperheessä saattaa olla - nimittäin köyhyyttä. Meillä ei todellakaan ollut kauniita huonekaluja, uusia telkkareita tai merkkivaatteita. Miten olisi voinutkaan, alkoholisti-isänihän käytti kaikki rahat viinaan. Sitten oli jääkaappi tyhjä. 



Kaikki meillä oli vanhaa. Rapistunutta, rikkinäistä, kulunutta, joistain asioista ja tavaroista jopa puutetta. Leluja tuli kaatopaikalta, kirppareilta. Vaatteita oli kirpparilta ja kierrätyskeskuksesta. Siihen aikaan kirpparivaatteet olivat todellakin hirveitä rytkyjä, nykyään on ylitarjontaakin hyvistä vaatteista. 

Joskus äitini osti uuttakin. Sain muutamia Barbie- nukkeja uutena. Jostain syystä äitini osti minulle uutena paljon poikien vaatteita. Olivatkohan ne edullisempia? Minulla oli siniset verkkarit, Tupu, Hupu ja Lupu-paita, musta poikien takki. Olisin minäkin halunnut pukeutua Leviksen farkkuihin ja Onlyn paitaan, mutta piti tyytyä siihen mitä oli. Lahjaksi sain hienoja vaatteita joskus, ja se oli tosi mahtavaa. 

Kaverisynttärit olivat haasteellisia, kerran en meinannut mennä ollenkaan; lahja puuttui! Eikä ollut siihen rahaa. Muutamia kertoja tein siten, että otin esimerkiksi itse lahjaksi saamani hienon vaasin, paketoin sen, ja sydän verellä annoin lahjaksi eteen päin. En voinut paljastaa tietenkään lahjan alkuperää - saatoin vain toivoa, että sitä arvostettaisiin uudessa kodissa. 

Onko se häpeä ja ylpeys vai mikä, joka pistää salailemaan rahattomuutta? Lukiossa tarjoutua upea mahdollisuus osallistua Euroscolaan, 16-18-vuotiaiden nuorten kokouspäivään Ranskan Strassbourgissa. No tottahan sitä nyt lähdetään! Ilman muuta. Aluksi jopa minä innostuin. Keräsimme ahkerasti reissua varten rahaa, ja mitä lähemmäksi matkan ajankohtaa tultiin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että en ole lähdössä mukaan. 

Viikko pari ennen matkaa ryhdistäydyin, ja ilmoitin luokanvalvojallemme, etten lähde mukaan. Hän siinä pysähtyi vähän että miksi en. Kerroin hänelle syyn, ei ole rahaa ottaa mukaan matkalle, joten en tule. Olisin ollut ainoa, joka ei olisi mukaan päässyt. Hitsi että itkin kotona sinä iltana, voit varmaan kuvitella. 

Luokanvalvojamme oli ottanut omin päin yhteyttä sosiaalitoimistoon, ja kysynyt, voisivatko he auttaa tilanteessa. Sain matkarahat ja niin lähdettiin. Oli hieno kokemus! Bussilla menimme Ranskaan ja takaisin. Tultuamme takaisin, vaari haki minut viimeisenä koulun pihasta. Kotosalla oli täydet ryyppäjäiset päällä. Ai että kun oli hieno vastaanotto, olisi ollut kiva kertoa matkasta MUTTA. 


Lapsuuden ja nuoruuden rahattomuus on tehnyt minusta jonkinlaisen materialistin. Huomaan korvaavani omien lasteni kohdalla sitä tyhjiötä, mikä minulla oli pienenä. Hankin lapsillemme kauniita vaatteita, joita saa kohtuullisella hinnalla vielä myytyä eteen päinkin kun jäävät pieneksi. 

En halua, että vaatteiden vuoksi kukaan leimaa lastani huono-osaiseksi tai köyhäksi. Sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, mitä päällä on. Money makes the world go round, ja ulkonäöllä on väliä. Ei meillä kenelläkään silti ole kalliita merkkivaatteita, eikä toivottavasti koskaan tulekaan. 

Minulla ei ollut pienenä nukkekotia! Ei sitä ollut monella muullakaan, mutta se on tyttömäisyyden multihuipentuma. Oma tyttöni ei sellaista ole kovasti toivonutkaan, mutta kuinkas kävikään,  Joulupukki sellaisen toi. Eikä mitään pientä, vaan 120cm korkean komean talon jossa voivat ne kymmenet Barbiet asua. 


Koska meillä ei ollut lapsena kotona kaunista, materialistisuuteni ulottuu myös kotiimme. Sisustuksen täytyy olla sopusoinnussa värien puolesta, värien täytyy olla neutraaleja eikä mitään hirveitä punaisia tai vihreitä kuten minun lapsuudessani. Meillä ei ole myöskään kahta lasten syöttötuolia lukuun ottamatta mitään käytettynä ostettua huonekalua. 

En silti arvosta designia, se on karmivaa useimmiten. En ole myöskään valmis maksamaan valaisimesta tuhatta euroa, hyvä jos edes satasta. Inhoan hapsullisia kattovarjostimia, peltisiä leluja, hyvin vanhoja nukkeja, ylipäänsä kaikkea, mitä olen lapsuudessani nähnyt. Vihreitä tai ruskeita vakosamettisohvia, Riihimäen lasin Grapponia-sarjaa... yäkyäkyäk! Niistä on juotu viinaa. 


Rakastan raikasta, kaunista ja ajatontakin materiaa. Eikä sen tarvitse olla kallista. Tein kotiimme riisipaperivalaisimesta ja valkoisista suodatinpusseista kattolampun, ja se on upea (tosin vähän keskeneräinen). Mutta... Olen edelleen tilanteessa, jossa vaatekaapistani löytyy vanhoja rytkyjä - nykyään rahani menevät lasten vaatteisiin. 

- Meikku

Miten lapsuuden aikainen köyhyys on vaikuttanut sinuun?

Kommentit

  1. Meillä ei oltu köyhiä eikä alkoholisteja. Mutta nuukia ja narsisteja. Kuljin koko lapsuuteni vaatteissa, joita olin jostain saanut räävittyä kasaan. Monet oli mainosvaatteita. Housut oli aina viisi-kymmenen senttiä liian lyhyet ja pari talvea kuljin kaksi ohuempaa takkia päällekkäin. Niissäkin hihat reilusti liian lyhyet. Kiusattiinhan minua koulussa tottakai. Ja kun menin kotiin, se kiusa jatkui. En saanut vaatteita, en ruokaa enkä kavereita. Olin vanhemmilleni rasite ja se tehtiin minulle selväksi. Tosiasiassa oltiin markka-aikana miljönäärejä.

    Aikuisena nautin hyvästä ruuasta ja varmistan aina, että sitä on riittävästi. Muiden pöydissä otan vain vähäsen, että varmasti riittää kaikille. Ihan niinkuin kotona piti tehdä, että isä varmasti sai mahansa täyteen.

    Aikuisena tärvään vähätkin rahat kivoihin vaatteisiin, ei merkkeihin, mutta kivoihin. Tyylikäs pitää olla. Vaatteita on enemmän kuin omaksi tarpeeksi. Sama vähän muidenkin tavaroiden kanssa.

    Kauniin kuoren alla on erittäin kitkerä kakku, ainakin minun tapauksessani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa lohdullista kuulla, että muillakin on kokemuksia "pelkän" nuukuuden tuottamasta "köyhyydestä". On yleensä vaikea tuoda esiin omaa lapsena koettua kaltoinkohtelua, kun sille ei ole muuta nimeä kuin isän, Suomessa perinteisesti hyveenä pidetty penninvenytys, jonka seurauksena pienipalkkainen äiti elätti viisihenkisen perheen sillä aikaa kun isä hoiteli metsää ja myi vähän puuta, kun teki mieli vaihtaa auto tai jokin kallis työkone uudempaan. Itse kuljin monta vuotta vanhoissa vanhempien veljien vaatteissa -- puhumattakaan siitä henkisestä ilmapiiristä, jossa tuo vanhempien välinen (taloudellinen väki)valta-asetelma on pakottanut elämään vielä aikuisenakin.

      Poista
    2. Itsellä siis vaikuttaa lähinnä niin, että itselleni en osaa ostaa mitään kivaa (tyylitaju on tainnut jäädä kehittymättä, kun omilla valinnoilla ei ole ollut mitään merkitystä), mutta yritän kaikin keinoin pitää huolen, että lapsi kulkee kivoissa vaatteissa eikä jää kaveripiirin tärkeistä jutuista paitsi.

      Poista
    3. Niin totta, ei tarvitse olla aina köyhä ollakseen "köyhän näköinen". Mutta on se kyllä tietynlaista järjen köyhyyttä tuo sairaalloinen nuukuus. Ei siinä ole mitään pahaa, jos vähän katsoo mihin rahojaan laittaa, mutta juuri tuo, että perhe kärsii siitä tarpeettomasti, on todella todella surullista. Mistä se kaikki kumpuaa, onko se joki omassa lapsuudessa koettu tilanne, missä piti kaikessa säästää ja saa aikaan tuon saituuden. Narsismi onkin sitten ihan oma lukunsa.

      Omista vaatteistani en niin enää piittaa, nyt kun lapsia on tullut, mutta lasten vaatteita kyllä vahdin minäkin tarkasti. En mielelläni laita reikäisiä vaatteita, paitsi joskus ulos remuhousuiksi. Sitten tulee oma haasteensa, miten opettaa lapselle, ettei kalliit ja hienot vaatteet ja välineet olekaan maailman tärkein asia, vaikka itse niitä suosii.

      Poista
  2. Sukuni päihdeongelma on valunut sukupolvelta toiselle niin kauan, etten edes tiedä, kuinka pitkälle se lopulta jatkuu. Isäni puolelta olen vanhin (ollut jo viisi vuotta) kaikki ovat kuolleet tähän riippuvuusongelmaan tavalla tai toisella: Jotkut ovat kuolleet väkivaltatekojen seurauksena, jotkut sairastuneet syöpään tai sydänkohtaukseen. Ison osan osa virui vankilassa, joka toi oman värinsä elämääni, kun hetkellisesti olivat vapaalla jalalla.

    Lapsuuteni asuin käytännössä juomisen vuoksi myös muiden lieveilmiöiden keskellä: Isäni eli keskellä rikollisuutta: Päihteiden vuoksi hän ajautui väkivaltaisiin tekoihin, ja yleensä lain toiselle puolelle. Hän oli sovittamassa syntejään sitten aika ajoin vankilassa. Kun isäni ja äitini erosivat äitini ajautui pian uuteen suhteeseen, jossa myös kuningas alkoholi oli määrittävä tekijä. Sen vallan alla minua kohdeltiin kaltoin: Fyysinen väkivalta oli tavallisin. Nimittely ja solvaus olivat myös yleistä. Koska olin toisen tytär, jouduin maksamaan viikkorahani tai muut saamani rahat kuluihin, joita aiheutui siitä, että minua elätettiin siinä perheyhteisössä (vanhan ajan suurperhe, kolme sukupolvea samassa taloudessa). Jos välillä sain muutaman kolikon, koin olevani prinsessa, jolla oli aarteita. Pakeneminen kuplaan, prinsessamaailmaan tai muuhun "todellisuuteen" oli suojautumiskeino. Valitettavasti siitä kuplasta oli vaikea luopua aikuisena, joskin se kannatti. Kukin kulkee elämän polkunsa ainutlaatuisia reittejä pitkin, tietoisesti tai tiedostamattaan.

    Eli niukkuudessa elin. Ja niukkuus oli pienin murhe, monenkirjava kaltoinkohtelu oli se joka aiheutti minulle haavat, joita puoli elämääni paikkailin. Raha ei määrittele minua tänä päivänä. Olen töissä ja korkeakoulutettu. Mielestäni elän rikasta elämää. En kasvanut materiaaliin, elän edelleen niukasti, joten rahaa on kaikkeen ruhtinaallisesti, jopa hyväntekeväisyyteen.

    Terapia auttoi kohdallani, ja nykyisin en ole menneeseen kahlittu. Mutta tunnistan ja tunnustan syvät haavani, joiden kanssa ole tehnyt sinunkaupat. Ehkä valitsemani tie on siunaus ja kirous, mutta hyvä puoli tässä on se, että en ole kyynistynyt, kovettunut ja katkeroitunut. Olen löytänyt tasapainon ja tyytyväisyyden, vaikka elämäni ei koskaan ole helppoa kaiken tämän keskellä. Sukuyhteisöäni en hylkää, vaikka heikkoja hetkenä saatan niin ajatella. Muutos pitäisi tapahtua sairastuneessa yhteisössä, jossa yksilöt reagoivat tai ovat jopa sairastuneet. Kun yhteisölle ojennan peiliä, vastarinta on suurta, he pitävät ongelmia yksilöllisinä heikkouksina. On helpompi kääntää selkä ja olla välittämättä. He, jotka ovat rikki tai sairastuneet, he eivät jaksa kuin käpertyä itseensä esimerkiksi juoden tai masentuen tai käpertyen neljän seinän sisään. Ylisukupolvisen taakan kantaminen on halvaannuttavan raskasta. Selviytyminen rankoista olosuhteista ei ole niin sankarilliselta, kuten siitä yleisesti puhutaan, ainakaan kohdallani. Kieltämättä, en voi enkä halua palata "pinnan" allekaan, kun sieltä olen päässyt ylös, toisten avulla (pääasiassa ammattilaisten). Ei näistä yksin selvitä. Enemmän minua ärsyttää, kun yhteiskuntamme on rakentunut näistä ontoista sanonnoista esim. Oman onnensa seppä. (Pahoittelut, että tästä tuli laaja vastaus, kirjoituksesi viritti ja ruokki minua kirjoittamaan...) Onni on, vaikka synnyin epäonnisten tähtien alla, en perinyt juomisen geeniä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos koskettavasta tarinasta. Tuo päihdegeeni on kyllä hankala, meidänkin suvussa sitä kulkee, juurikin isän puolelta. Hienoa, että olet kaikesta huolimatta päässyt jaloillesi ja katkaissut omalta osaltasi kierteen, vaikka oletkin tehnyt sen eteen paljon työtä.

      Minäkään en ole katkera, olen hyväksynyt asian ja elän kokemusteni kanssa onnellista elämää. En tosin ole korkeasti koulutettu, minulla on kaksi toisen asteen ammattitutkintoa sekä ylioppilastutkinto, mutta työtä nykyisessä ammatissa riittää.

      Jokainen on oman onnensa seppä. Niin, olet oikeassa siinä, että näin ei kyllä ole. Ihminen on laumaeläin ja tarvitsee tukea toiselta vaikeina aikoina ja tietysti muutenkin. Toisaalta monessa suhteessa Suomi on maa, jossa rajoitetaan yksilönvapautta säätämällä kaikkia typeriä lakeja alkoholin anniskeluista ja kaupan kaljan myynnistä alkaen, tupakan myynnistä puhumattakaan, mutta silti ei ole paukkuja laittaa kunnolla yksilön hyvinvointiin. Rajoitetaan hirveästi kaikkea, mutta korjaavia toimenpiteitä ei esim. alkoholisteille ole kunnolla saatavilla. Katsotaan vaan kieroon että taas tuota roskaväkeä. Kuinka meidänkin perhe olisi voinut paremmin, jos yhteiskunta olisi osannut isääni auttaa. Mutta mitäs teet kun toinen ei halua apua eikä me läheiset osattu ymmärtää.

      Poista
    2. Olen samoilla linjoilla. En ymmärrä suomalaista holhouskulttuuria. Kieltolakikaan ei aikoinaan saanut ihmisiä lopettamaan juomista. Kielletyn hedelmän houkutus! Tunnen italialaisia, ja heidän yhteiskunnassa ei ole alkoholin käyttöä säädelty. Silti alkoholistia saat etsiä kuin neulaa heinäsuovasta. Ja minustankin yksilön hyvinvointiin tulisi panostaa. Päihdehoito varsinkin on huonolla tolalla. Ja että perheille annettaisiin varhaista ja oikea-aikasta tukea kotiin jo siinä vaiheessa, kun ongelmia alkaa kasaantua.

      Poista
  3. http://www.savusuolaa.fi/elama/miten-huono-osainen-osaa-kasvattaa-hyvaosaisen-lapsen/

    Olen käsitellyt samaa asiaa omassa blogissani. Köyhyys on saanut aikaan sen, että minulta puuttuu monessa mielessä, etenkin taloudellisessa, usko siihen, että asiat kyllä järjestyvät. Edelleen olen koko ajan pienessä valppaustilassa. Mitä jos rahat loppuvat, mitä jos työtä ei yhtäkkiä ole? Tämän vuoksi minun on vaikeaa heittäytyä vaistojen, fiilisten ja intohimojeni vietäväksi.

    Olen todella säästäväinen ja pihi. Lisäksi en tule ehkä koskaan tuntemaan oloani luontevaksi nykyisessä hyväosaisessa, akateemisessa elämässäni, vaikka en tietenkään voi palatakaan sinne, mistä lähdin, en ollut sielläkään silloin kotonani. Minusta tuli tällainen epävarma välitilaihminen, joka on aina valmina romahduksiin.

    Kiitos taas tekstistäsi, odotan aina uutta!

    Savusuolaa, Janica

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tämän kesän pyöritellyt itsekin aihetta: Mihin maailmaan tai "todellisuuteen" kuulun? En halua vanhaankaan "todellisuuteen". Koen kuitenkin, että olen löytänyt uusia maailmoja siten, joiden avulla maailmankuvani on laajentunut. Myös kouluttautuminen (akateeminen sivistäminen) on tuonut omalaisensa tavan käsitellä asioita ja laajentaa maailmankuvaa ja käsitellä erilaisia "todellisuuksia" ja niiden taakse kätkeytyviä kehityskulkuja. Terapiasta se kaikki lähti. Kun sain pahimmat sontatunkiot raivattua, sain resursseja rakentaa omanlaisen elämäni ja "todellisuuden" ja maailmankuvani, sekä identiteettini.

      Toisaalta eheytyneempi minä ei oikein sovi perinteiseenkään muottiin. "Kova" elämä on muokannut kuitenkin minua niin paljon, että minusta ei ole enää elämään tavallistakaan elämää, mitä ikinä se tavallinen sitten onkaan. Erään papin sanoja mukaillen, ehkä se eriytyminen omaksi yksilöksi (maailma/todellisuuskäsitys) ja kosketus toiseuteen riittää. Haavoittuneet lapset tarvitsevat paljon hyväksyntää, heidät tulee nähdä, ja heitä tulee ennen kaikkea kuulla (kuulla myös heidän sanojensa taakse, mitä niihin sanoihin kätkeytyy, kuulla myös niitä viestejä, joita ei tavoiteta sanoin, ja erityisesti sanoittamatonta viestiä, koska se on se taakka, jota he kantavat sisimmässään...), ilman syyllistämistä. Pahuuden (kun lapsi joutuu ottamaan vuosikaudet kaikenlaista pahuutta vastaan ja tulemaan sinut myös oman raadollisen puolensa kanssa) ulossuoltaminen vaatii korvan (ja läsnäolon), sellaisen ihmisen, joka jaksaa ottaa vastaan, kun se kaikki purkautuu Etnan lailla. Ennen kaikkea sorretut/haavoitetut tarvitsevat rutkasti rakkautta.

      Poista
    2. Minäkin käsittelen (harjoittelen) asioita kirjoittamalla Blogia: https://thelabyrinthofsusa.blogspot.fi/

      Lisäksi olen sanoittanut, säveltänyt, sovittanut ja laulanut ulos ylisukupolvista taakkaa, jota kannan.

      Poista
    3. Voi mikä aarre tämä blogi kommentteineen on! Olen niin kaivannut tällaista keskustelua. Tunnistan myös itsessäni kyvyttömyyden elää "tavallista elämää". Aina on hieman sellainen olo, että olen tarkkailija ja sivullinen. Tuntuu varmaan koko loppuelämäni uskomattomalta, että jotkut todellakin syntyvät elämään, jossa on monenlaisia turvaverkkoja. Elämään, jossa ei tarvitse aina pelätä pettyvänsä, jossa ei tarvitse suunnitella miljoonaa eri pakoreittiä siltä varalta, että joku pettää tai elämä romahtaa täysin yllättäen. Tunnen joskus olevsni kuin eläin, joka nukkuu koiranunta, aina valmiina säntäämään pakoon tai taisteluun.

      Poista
    4. Eli terapiasta on ilmeisesti ollut ihan oikeasti apua? Minä olen aina ylpeilly sillä, etten ole terapiaa tarvinnut, mutta nyt olen harkinnut siihen hakeutumista. Sillä mielellä menen, että jos siitä on vielä tässä vaiheessa apua, niin hyvä! Mutta jos ei ole, niin olenpa senkin kortn kääntänyt.

      Perheemme oli tänään grillailemassa paikassa, jossa oli tuttuja ihmisiä, ihan perhettä hekin, mieheni perhettä. Itse tunnen kuuluvani aina ulkopuoliseksi, vaikka kerrassaan minkäänlaista merkkiä sellaisesta ei ole. Minä itse hakeudun syrjään ja mielummin kuuntelen heidän keskusteluaan, kuin osallistun siihen itse.

      Kävin Susanna katsomassa blogiasi, vaikutti mielenkiintoiselta. Palaan lukemaan sitä enemmän kunhan saan taas muita kiireitä vähän järjesteltyä. Tuo "tarkoitus pyhittää keinot" on kyllä aikamoinen. Kaikenlainen kirjoittaminen on hyvää "itseterapiaa."

      Janica, ihanaa, että pidät blogista ja täällä on kyllä mahtavat keskustelut käynnissä ^^. Kävinkin kommentoimassa sinun blogiisi, kun luin tuota linkittämääsi postausta.

      Poista
    5. Kävin kaiken kaikkiaan terapiassa kymmenen vuotta, josta puolet psykoanalyyttista psykoterapiaa. Minulle terapia oli välttämättömyys! Traumani olivat niin syvät ja laajat. En silti ajattele niin, että kaikki hyötyisivät psykoterapiasta. On erilaisia tapoja ja keinoja selvitä. Lisäksi olen kirjoittanut, säveltänyt, sanoittanut, sovittanut, laulanut ja opiskellut. Kaiken tämän olen tarvinnut. Jokaisen tie on ainutlaatuinen. Tärkeintä on, että jokainen löytäisi omat keinonsa selvitä. Voit ihan rauhassa olla ylpeä itsestäsi!

      Poista
    6. Niin ja tosiaan Blogi on tällä hetkellä tärkeä ja terapeuttinen. Suunnittelen aloittavani kirjallisuusterapian opinnot vuoden päästä.

      Poista
    7. Kyllä. Uskon sen, ja nostan hattua. Olet löytänyt monta keinoa purkaa omaa henkistä taakkaasi.

      Poista
  4. Tunnistan jokseenkin itseni tästä tekstistä. Vanhemmat olivat nuukia ja hyvä niin - nyt osaan arvostaa sitä. Olen ehkä kuitenkin koko aikuisikäni ollut aika materialisti. Lapsille ostanut kaikkea mahdollista. Itselle myös. Olen nyt viime vuosina havahtunut rahankäyttööni pakon edessä ja ostokierteeseen oikeastaan parhaimpana apuna on uuden asenteen opettelu materiaan. Olen pikkuhiljaa kulkemassa matkaa minimalistiksi (en siksi, jolla on haaleen vaalee ns.minimalistinen koti vaan sellaiseksi, joka ei omista paljon tavaraa). Ja sekin vähä, mitä on, on alennusmyynnistä tai kierrätettyä. Satuin itse myös kirjoittamaan hieman rahankäytöstä tänään blogiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Minäkin pyrin tietyllä tavalla minimalistiseen elämäntyyliin. En fanaattisesti, mutta siihen suuntaan pyrin.

      Poista
    3. On siitä etuakin. Meillä kun ei oltu nuukia, raha pistettiin palamaan saman tien (viinaan) kun vain sai. Se on opettanu minut säästämään. Säästin lukion jälkeen heti työttömyyskorvauksestakin aina 10e. Pieni summa mutta paisui vuosien päästä tuhansiksi.

      Poista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit