Vihreän talon varjo, osa 2




Ensimmäiseen osaan pääset tästä.

Meillä oli usein koiranpentuja. Nalle-koira sai niitä joskus kymmenenkin, mutta valitettavasti niistä useita saattoi syntyä kuolleena, tai mahdollisesti kuolivat toisten alle/nälkään tms. Nalle synnytti aina koppiinsa ulkona, eikä sinne silloin ollut asiaa mennä. 

Kerran Nalle sattui synnyttämään pennut sillä aikaa, kun isäni oli vankilassa. Äidilleni niistä tuli hirveä stressi ja riesa, taas monta pentua. Ihania pulleroisia vinkuvia otuksia, joiden kakka haisi hassulta. Minä tykkäsin niistä otuksista ylitse muiden. Mutta niistä oli päästävä, emme voineet pitää pentuja. Tapa, millä äitini niistä hankkiutui eroon, on järkyttänyt minua enemmän kuin mikään muu. Kun mikään itku, rukoilu, järkipuhe, huuto tai raivoaminen ei auta. Kun olet voimaton, ja voit vain poistua paikalta. Palaan aiheeseen myöhemmin, kun teen oman blogikirjoituksen kurjaa elämääni ilahduttaneista eläimistä. 



Meidän vihreän talomme (tai kunnan oikeastaan) ulkorakennuksessa sijaitsi kunnan varasto. Siellä oli kaikkea ikkunalaseista ties mihin. He toivat urheilukentän laidalla olleita kioskejakin meidän pihaamme säilytykseen. Niistä sain aina hyvän leikkimökin. Ne muistuttivat kesistä, kun kentällä pelattiin pesäpalloa, ja vähän väliä vihreitä ja punaisia pesäpalloja eksyi meidänkin puolellemme. Joskus palauttelin niitä takaisin kentälle, mutta useimmiten pidin pallot itse. 

Talon puutarha oli rehevä ja viihtyisä, siellä olen viettänyt aikaani ja leikkinyt paljon. Kun sisätiloissa örvellettiin, minä hiiviskelin puutarhassa. Kerran löysin linnunpoikasen, reppanan, ihan yksinäisen. Kuvittelin, että se on tippunut pesästä ennen aikojaan, ja päätin, että huolehdin siitä. Tein sille pahvilaatikkoon pesän heinästä ja sammaleesta. Laitoin vettä pieneen purkkiin, ja kaivelin kastematoja sille ruoaksi. Ei se syönyt, miksi se ei syönyt? Linnunpoikanen kökötti paikoillaan ja käänteli hieman päätään. Mutta se ei syönyt! Menin sisälle, jätin tyhmän linnun pahvilaatikkoon. Aamulla se oli kuollut. Olin surullinen ja pettynyt. Yritin auttaa, mutta tyhmä lintu ei syönyt. Hautasin sen pieneen peltomaahamme, jossa kasvoi porkkanaa, retiisiä, perunaa ja sipulia. 



Meillä oli sisällä yleensä aina hirveä hävityksen kauhistus, kun porukat ryyppäsivät. Äitini ehkä olisi voinut tehdä sen siistimminkin, mutta alkoholisti-isäni tapasi suuttuessaan viskoa pöydät nurin, kaataa tuolit, joskus jopa ison kirjahyllyn. Kaljapullot ja lasit lentelivät, lasinsiruja oli joka paikassa. Opin nopeasti varomaan ja väistämään sirpaleita. Joskus niitä tuli siitä huolimatta ikävästi jalkaan pistämään. Sain kaiveltua ne itse pois kynsileikkurien avulla. Toisinaan laitoin kengät jalkaan, kun menin olohuoneeseen.

Kerran illalla äitini astui isovarpaansa lasinsirpaleeseen, ja sai hirveän haavan siihen. Haava vuosi ja vuosi aivan virtaamalla verta. Minä hätäännyin, äitini yritti puristaa varvasta kippuraan ja nosti jalkaansa ylös. En kunnolla muista, miten ilta siitä eteni, mutta jälkeen päin ajatellen äitini hengenlähtö oli hyvin lähellä. Aamulla herättyäni ja mentyäni keittiöön, joka puolella oli hyytynyttä verta. Se peitti kokonaan keittokomeron lattian. Se oli liukasta. Kävelin paljain jaloin äitini maksoittuneen veren päällä. Se irtoili paloina jalkojeni alla. Hän oli kai yöllä käynyt syömässä.

Minun syntymäpäiviäni juhlittiin kerran. Mahdoinko täyttää kymmenen vuotta. Molemmat vanhempani leipoivat edellisenä päivänä täytekakkua ja hermoilivat sen kanssa. Kakusta tulikin  aivan liian kostea, se suorastaan ui lautasella. Olin harmissani, mutta en sanonut mitään - olinhan kerrankin saanut ihan oikean täytekakun! Juhlat pidettiin yläkerrassa. Kerrankin niillä, jotka eivät yleensä meillä käyneet, oli mahdollista tulla meille kurkkimaan ja toteamaan, että meillä haisi tupakalle. Nykyään omien lasteni synttäreitä juhlitaan joka vuosi suuresti.



Minulla ei ole hirveästi muistikuvia Joulun vietosta vihreässä talossa. Mutta yhden muistan. Silloin tehtiin sallaa itse ja vanhempani olivat selvin päin. Joulukuusikin meillä oli, se kaadettiin omasta pihasta. Kuusen alla oli paketti, josta paljastui Lasten kirjakerhon hirveän värinen reppu ja lasten joulukasetti. Kummastelin vähän lahjaa, se oli outo, eikä lainkaan mistä yleensä tykkäsin. Äitini huomasi, että tutkiskelin mietteissäni lahjaa, ja alkoi selitellä sitä. Lahjan uskottavuus katosi heti. Äitini oli pahoillaan, ettei ollut varaa hankkia muuta kuin Kirjakerhon tilaajalahjaksi tullut reppu ja joulukasetti. Tuli sieltä kirjojakin sitten myöhemmin, mutta ne jäivät kaikki maksamatta. Niin kävi aina. 

💚💚💚
Vinkki vanhemmille: Jos hankit lapselle lahjaksi jotain muuta kuin mitä hän on toivonut, älä selittele ja paljasta epävarmuuttasi. Se on hieno lahja, oli sen arvo viisi-, tai viisikymmentä euroa. Lapsi peilaa sinusta, arvostaako hän lahjaa vai ei. 
💚💚💚

Oli tuossa talossa varsin omituisiakin hetkiä. Kerran koulusta tullessani vanhempani soittelivat pienellä syliin mahtuvalla kosketinsoittimella olohuoneessa. He olivat käyneet kaupungissa ja ostaneet sellaisen. Se maksoi kolmesataa markkaa. Arvelen, että silloin oli tilipäivä. He olivat myös kännissä. Sillä sitten sain soittaa ja ilostuttaa vanhempiani kyllästymiseen saakka. En minä nuotteja osannut, korvakuulolla ulkomuistista soittelin.

Toinen omituinen tapahtuma oli kerran aamukuudelta. Isäni tuli herättämään, että nyt likka lähdetään ostamaan cd-soitinta. Siinä sitten aamutuimaan lähdimme automaatille nostamaan rahaa, ja taksilla ajettiin Anttilaan. Se olikin harvinaista herkkua päästä kaupunkiin, ei haitannut vaikka vanhemmat olivatkin kännissä. Soittimen sain valita itse, ja halusin Sony-merkkisen mankan, josta tulikin myöhemmin äitini suussa "pullia rario". Isäni tinkasi kassalta mukaan vielä Härdelli vol.1 -cd:n, ja ei kun äkkiä kotiin! Niin minä sain ensimmäisen cd-soittimeni, ja musiikista tuli yksi tärkeimmistä asioista elämässäni.



Kännipäissään vanhempani kävivät öisin hakemassa pullian rarion olohuoneeseen. Ei ollut kiva herätä, kun yhtäkkiä alkoi kuulua olohuoneesta you wanna suck my pussy, pussy, pussy, wanna suck my pussy but let me suck your dick, dick dick! Minä jopa tiesin tuolloin, mitä laulussa hoettiin, ja alkoi vähän hävettääkkin. Tiesin, että äitini ei ymmärrä, mutta isäni englanninkielen taidot olivat mysteeri. Pullia rario todennäköisesti myytiin tai kanitettiin myöhemmin, koskaan en saanut selitystä sen kohtalosta.

Kyseinen Härdelli on minulla vieläkin, mutta harmikseni sen paras kappale, Waldon Feels so good ei enää toimi.

- Meikku


PS. Äitini selittelee lahjavalintojaan edelleen!





Kommentit

  1. Hei Meikku!
    Olen lukenut ahmimalla kaikki kirjoituksesi! ♡
    Ihailen taitoasi kirjoittaa, rehellisesti ja vaikeistakin asioista. Minulla ei ole ollut samanlaista lapsuutta,moneen muuhun asiaan olen saanut ymmärrystä. Jatka samaan malliin! Olet hieno ihminen!

    Palaan paremmin kommentoimaan. Piti kuitenkin laittaa heti jotain,kun tuli niin sellainen tunne. :)

    Mukavaa keskiviikkopäivää sinulle!

    -Anne Villa Emmassa -blogista-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kumarrus! Yritän ainakin parhaani pitää suoran otteen teksteihini. Kiva blogi sinulla, kävin kurkkaamassa, vaikka aika vähän tällä hetkellä ehdin lukea mitään mielenkiintoisia blogeja =/.

      Poista
    2. Kiitos! Täällä omakin bloggaaminen hitaampaa,saatikka toisten lukeminen.
      Tämä sopivasti erilainen,niin tulee kurkattua. 😊

      Poista

Lähetä kommentti

Jätäthän terveiset hirsitalon emännälle =)

Suositut tekstit