Vihreän talon varjo, osa 1


Omakotitalo on alkoholistin ja muiden juoppojen tyyssija. Siellä saa rauhassa ilman seinänaapureita tapahtua kaikenlaisia kamalia asioita ilman, että kukaan huomaa mitään. Muut voivat vain arvuutella, millaisia tapahtumia seinät pitävät sisällään. 

Se oli lapsuuteni ensimmäinen omakotitalo mihin muutettiin. Takana oli muutama kuukausi elämää mummolassa, jossa minä nukuin vintillä tätini kanssa ja vanhempani ulkorakennuksessa, jota sanottiin puoriksi. Olin minäkin siellä puorissa joskus yötä, mutta en juuri viihtynyt siellä. 

Sitten muutimme vihreään omakotitaloon. Olin aika innoissani, talo vaikutti isolta ja jännittävältä. Siinä oli kuulemma kaksi vanhaa sisarusta asuneet ennen meitä. Muuttopäivänä vihreä pöytä laitettiin heti ruokailutilaan, josta tuli samalla minun valtakuntani. Siinä huoneessa oli ruskea kuvioitu muovimatto. Sänkyni, sellainen keltainen 70-luvun puusänky laitettiin samaan huoneeseen vanhempien sängyn kanssa. Talossa oli kellari, ja jännittävä yläkerta saunaosastoineen! Mutta kukaan ei arvannut, millaisen varjon tuo talo päälleen sai.




Siinä talossa asuessamme isäni meni ensimmäisen kerran vankilaan. Kun hän sieltä palasi, alkoi silmitön humalapäissä tehty väkivalta, josta kerroin jo aiemmin kirjoituksessani VÄKIVALTA. Alkoholisti-isäni ei ollut näkemässä ja vahtimassa, mitä äitini teki sillä aikaa kun hän oli poissa, joten mustasukkaisuus sai isot siivet ja lähti siten lentämään korkealla.

Äitini ryyppäsi kyllä ihan huolella isäni poissa ollessakin, ja kerran meillä oli eräs pariskunta hänen kanssaan ryyppäämässä. Heräsin yöllä siihen, että meillä vieraana ollut mies oli äitini sängyn vieressä, ja äitini nukkui syvää humalaisen unta. Miehen puoliso nukkui viereisessä huoneessa. Mies oli laskenut äitini housut alas. Nousin istumaan sängyssä vihaisena ja hämmentyneenä. Mies yritti saada minua nukkumaan takaisin, mutta kysyin mitä sä teet?

Äitini lähti useasti karkuun väkivaltaisista tilanteista, heti kun isäni lähti johonkin, tai sammui. Hän lähti usein isovanhempieni luokse, tai jonkun kaverin luokse, joskus veljensä luokse. Isäni passitti minut usein iltamyöhään häntä etsimään. Usein tiesin jo valmiiksi missä hän on, mutta palasin aina takaisin sanomalla, etten löytänyt. Kerran isäni oli jo selvinnytkin, äitini vain jatkoi pakoreissuaan. Ei suostunut tulemaan takaisin. Silloin isäni heitti talomme hopean väriseeen pönttöuuniin tädiltäni luettavaksi saadut Jääkansan tarina- kirjat. Yritin häntä estää, mutta ei siinä tilanteessa pieni tyttö paljoa voinut, kuin katsoa vierestä. Minäkin luin niitä kirjoja. Sen jälkeen niitä ei enää tullut.



Vihreän talon varjossa voivat kaikki huonosti. Äitini kerran meidän kahdestaan kotona ollessamme piteli saksia ranteellaan, uhaten vetää ranteensa auki. Ensimmäisellä kerralla kielsin, älä tee sitä! Sama toistui joitain aikoja myöhemmin, silloin en jaksanut enää välittää. Hän joi, koska silloin ei pelännyt eikä ollut levoton. Toisin sanoen: Esti tervettä järkeä pelaamasta, että olisi voinut lähteä pois. Minun kanssani.

Sitten tuli lisää hätähuutoja. Sakset hän oli hylännyt, koska ei niillä oikeasti uskaltanut mitään tehdä. Pillerit. Hän otti kourallisen kipulääkkeitä ja meni nukkumaan. Mutisi jotain hyvästiksi. Pelko kouraisi vatsanpohjasta, mitä jos äiti ei enää herää? En osannut toimia tai tehdä mitään. Ei meillä ollut puhelintakaan, millä soittaa apua. Luotin siihen, että äitini vielä herää, niinkuin lopulta heräsikin. Nukkui vain pitkään - todella pitkään! Eikä herännyt kun yritin ravistella häntä.

Koska isäni joi kaiken, vei rahan kaiken, kanitti vhs-videot ja kameratkin, äitini keksi jemmata rahaa ja seuraavan päivän kaljat vaatekomeroon. Sitten rahat unohdettiin, ja joskus löytyi sata markkaakin komeron oven karmin päältä. Kaikki taskut piti aina tarkistaa, jos siellä olisi ollut vaikka rahaa. Sanomattakin lienee selvää, että minulla ei ollut viikkorahoja saatikka kuukausirahoja. Minulle avattiin hyvään tarkoitukseen tili kun synnyin, ja sinne jotain markkoja kilahtelikin. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun rahat tililtä katosivat virtahevon suuhun.



Isäni oli kova mies tekemään kiljua. Se pulputti käymisastiassaan, josta sitä viikkojen päästä kaadettiin tupperwaren muoviseen kulhoon. Erään kerran alkoholisti-isäni keksi tehdä pontikan keittovehkeet. Ne laitettiin yläkertaan saunatiloihin. Muistan ikävästi, miten vesi lirisi saunassa yötä päivää ja juovuksissa olevat äijät kompuroivat portaat yläkertaan lientä hakemaan. Ja se haju! Voi taivas miltä mäski haisi... Voin haistaa sen sieraimissani vieläkin, ja oksentaa. Kiljusta sitä teki. Ensin ei meinannut onnistua, oli keittovehkeet niin alkeelliset, tuli vain hirveää kuraa. Mutta sitten jo paremmin. Hulluksihan se äijä siitä tuli, aivan hirveää menoa. Tolkutonta örinää, josta ei mitään selvää saanut. Aivan turha puhutellakkaan, aika ja paikka hukassa, hyvä jos edes tunnisti. Tein parhaani pysyäkseni näkymättömänä ja poissa tieltä.

Saattoi mennä viikko pari, etteivät vanhempani edes nähneet minua. Tai näkivät, mutta eivät oikeasti nähneet. Olin omissa oloissani, menin minne lystäsin, tein mitä halusin. Ruokin itseni, valitsin vaatteet itse. Välillä kävin pesulla itse. Yleensä meillä peseydyttiin kerran viikossa, vesi oli kallista.

Tuo varjoihin kätkeytynyt vihreä rintamamiestalo oli huonokuntoinen. Repaleinen huopakatto vuosi vedet sisälle, alakertaan saakka. Tuuli lennätti huovan paloja katolta alas. Kellarin pikkuikkuna oli säpäleinä ja kosteus pääsi sisään. Talon seinätikkaat olivat vääntyneet ja ruosteiset.

Pihassa kasvavassa vaahterassa oli paljon leppäkerttuja, niitä katselin mielelläni. Pihakuusen alta löysin myyränpesän, kymmenen karvatonta myyränpoikasta. Toisen kuusen alla oli paljon siilejä, ihan pikkuisten piikit eivät pistäneet. Kyykäärmeitäkin pihassa luikerteli. Villinä kasvavan heinän seassa tontin laidalla kökötti kitukasvuinen kataja sekä karviaismarjapensas. Siinä ei juurikaan kasvanut marjaa, ne piti varastaa aina tien toiselta puolelta toisten puskista.

Vihreän talon varjo jatkuu myöhemmin osalla 2.

- Meikku


- Mainos - 



Kommentit

Suositut tekstit